»Päivä on mennyt, madame», myönsi hän leppoisasti, »mutta kenties viimeinen», lisäsi hän, osoittaen suurempaa varmuutta kuin tunsi.
Diana kohautti vähän olkapäitään ja otti toisen tarjoaman kupin. »In cha Allah!» jupisi hän sillä kielellä, joka oli muuttunut hänelle yhtä tutuksi kuin hänen oma äidinkielensä. Taivuttamalla hiukan päätänsä Gaston osoitti hyväksyvänsä hänen lausumansa rajoituksen. »Niinpä niin, kuten madame sanoo, jos Jumala suo», vastasi hän ja käänsi keskustelun äkkiä toisaalle.
»Madame puhui kirjeestä — herra kreiville.» Kadehtien toisen joko todellista tai teennäistä toiveikkuutta Diana osoitti kirjoituspöydälle. »Se on valmis, Gaston. Lähetä se tänä iltana Tuggurtiin ja pane kaksi miestä matkaan vahingon varalta. Saattojoukon ei tarvitse vielä lähteä. Olen ilmoittanut herra kreiville, missä hänen on odotettava heitä. Ja, Gaston, ratsut kymmenessä minuutissa, ole niin hyvä.»
Vastattuansa tyynesti: »Bien, madame», hän otti sinetöidyn kirjekuoren ja lähti astelemaan huoneen poikki. Mutta hänen ehdittyänsä ovelle huusi emäntä hänelle: »Gaston», pysähtyi sitten ja puri värähtelevää huultansa.
»Madame?» Mies palasi verkalleen ja jäi odottaen seisomaan, silmäillen
Dianaa vakavin, myötätuntoisin silmin. Mutta kun Diana vihdoin puhkesi
puhumaan, oli toisen kumarruttava kuullaksensa heikon kuiskauksen.
»Gaston, luuletko —?»
Luuliko hän? Bon Dieu, eikö hän ollut luullut koko viimeksi kuluneen kuukauden ajan, luullut ja pelännyt ihan samoin kuin madamekin oli luullut ja pelännyt? Mutta millään voimalla ei hänestä saataisi irti totuutta. Hän vastasi melkein kiivaasti.
»En, madame, minä en luule», valehteli hän varmasti, »ja kuluu kauan, ennenkuin luulen — kuten madame nyt luulee.»
Mutta juuri hänen kiivautensa oli omiansa vahvistamaan Dianan pelkoa, ja viimemainittu teki käsillänsä omituisen, pienen, toivottoman liikkeen. »En mahda — sille mitään», sopersi hän. »Monseigneur on ollut poissa niin kauan, ja minä pelkään — pelkään —» Hänen äänensä heikkeni kuiskaukseksi. »Olen arka raukka, Gaston, surkea raukka —» Hetkisen näytti siltä, että hänen voimansa laukeisivat, mutta sitten hän jännitti tahtoansa ja sai itsensä hillityksi. Mutta hänen huuliltansa lähtenyt vavahteleva nauru oli vaarallisen lähellä nyyhkytystä.
Uskollisen pikku ranskalaisen silmät välähtivät, ja hän menetti hetkiseksi malttinsa.
»Arka raukka, madame? Kunpa hyvä Jumala tekisi paljon sellaisia raukkoja!» Hänen äänensä sortui, ja hän suorastaan kiiti ulos teltasta. Ja hän sai takaisin tavallisen hilpeytensä vasta sitten, kun oli lähettänyt matkalle ne kaksi ratsastajaa, joita hän oli jo kehoittanut olemaan valmiina viemään kirje Tuggurtiin, etsinyt käsiinsä Jusefin, jonka levottomuus yltyi samassa mitassa kuin hänenkin, ja haastatellut häntä sekä perinpohjaisesti tarkastanut hevoset, joita satuloitiin iltapäiväistä ratsastusretkeä varten.