Hän tiesi, kuinka vaarallista oli sellaisen hautominen yksinäisyydessä, kuinka pahasti se järkytti hermoja ja kuinka vaarallista oli hillitön yksinäisyyden synnyttämä sisäinen sielullinen tarkastelu.
Päättävästi hän reipastautui. Minkä piti tapahtua, se tapahtuisi, eivätkä hänen voimansa riittäisi sitä estämään eivätkä muuttamaan. Hän jättäisi tulevat tapahtumat tulevaisuuden huoleksi ja eläisi päivästä päivään, kuten hän oli totuttautunut elämään, vastustaen typerää, arvotonta pelkoa. »Jumala pitäköön minua vahvana», rukoili hän, »ja varjelkoon heitä molempia — puolisoani ja poikaani!»
Äkkiä hän alkoi hymyillä kyyneltensä takaa ja pyyhkäisi ne pois ikäänkuin häveten niitä. Kuinka monta kertaa hän olikaan tuskitellut heidän poissa ollessansa — kuinka usein he olivatkaan palanneet hänen luoksensa vahingoittumattcmina! Jos silloin, miksi ei nyt? Miksi rääkätä itseänsä tarpeettomasti?
Niin helposti sanottu, mutta niin kovin vaikea tehdä. Vaikea, mutta ei mahdoton. Päättäen voittaa heikkoutensa hän oikaisihe äkkiä istumaan suorana ja vilkaisi kelloonsa.
Iltapäivä alkoi kallistua lopulleen, ja leiristä kantautui hyörinän ääniä. Pian saapuisi Gaston, tuoden hänelle teetä, ja sitten hän menisi ratsastamaan haihduttaakseen unettoman yön aiheuttaman päänsäryn.
Hän kumartui hyväilemään hänen jalkojensa juureen huomaamatta ryöminyttä vinttikoiraa ja poistui sitten sisempään huoneeseen noutamaan hattuansa ja käsineitänsä.
Hänen palatessaan oli ranskalainen kamaripalvelija järjestämässä pientä teetarjotinta ominaiseen soman näppärään tapaansa. Nyt hän oli harmaapäinen, mutta vielä valppaan ja reippaan näköinen, ja yhäti hän oli sama uskollinen palvelija ja ystävä, joka hän oli aina ollut.
Hän tervehti emäntäänsä tavallisella eloisalla, miellyttävänä hymyllään ja laski tarjottimen leposohvan viereen sijoitetulle tuolille.
Korkealle kasattujen pieluksien nojassa istuva Diana tarkkaili häntä, kun hän kaasi teetä, ja arvasi lausumattoman myötätunnon pitävän Gastonia huolehtien hyörimässä hänen lähellänsä.
Hän hymyili miehelle hieman kaihoisesti. »Taaskin on päivän mennyt, Gaston.» Ollen itsekin huolestunut Gaston arvasi, mitä toisen mielessä liikkui, ja vaikka hän säpsähtikin Dianan väsynyttä sävyä, säilytti hän kasvonsa yhtä rattoisina kuin ne olivat olleet hänen tervehtiessänsä.