Oli hirveätä ajatella, että Ahmedin uskottiin toimineen vääristä syistä; hirveätä oli ajatella, että edellisen miespolven aikana alkanut vieraantuminen jatkuisi seuraavaan pelkästään sellaisen väärinkäsityksen tähden, jota ei milloinkaan voitaisi selvittää. Sillä hän tunsi Ahmed ben Hassanin kyllin hyvin oivaltaaksensa, ettei hän milloinkaan viittaisi siihen asiaan; hän ei olisi tietääksensäkään poikansa mahdollisesta tuomitsevasta kannasta samoin kuin hän ei ollut välittänyt mitään niin monta vaotta sitten hylkäämästänsä sukulaisuussuhteesta. Avioliittonsa alkuaikoina Diana oli jännittänyt kaiken vaikutusvaltansa sovinnon aikaansaamiseksi, mutta hänen ponnistuksensa olivat olleet turhia, sillä vaikkakin sheikki aina oli ollut mukautuvainen häntä kohtaan, ei mies ollut nyt ottanut hänen pyyntöjänsä kuuleviin korviinsakaan, olipa lopuksi jyrkästi kieltäytynyt keskustelemasta siitä asiasta.
Diana oli tehnyt voitavansa. Jumala yksin tiesi, mitä tulevaisuus toisi muassaan.
Hän huokasi taaskin, pani valokuvat syrjään ja kävi uudelleen käsiksi kirjeeseen, joka oli hänen edessänsä lehtiöllä.
Mutta muste kuivui hitaasti hänen kynässään eikä tiheästi kirjoitettuun sivuun tullut lisää ainoatakaan sanaa. Kirje oli osoitettu Tuggurtissa vartoavalle Raoulille. Diana oli kertonut hänelle sheikin poissaolosta, antanut hänelle ohjeet, miten hän löytäisi leirin, ja pyytänyt häntä lähtemään heti liikkeelle. Enää ei ollut mitään lisättävää, ei mitään, mitä hän olisi osannut lisätä. Niin hartaasti kuin hän olisi toivonutkin Raoulin selittävän Caryllille perhetarinan, oli hänen mahdoton pyytää sitä.
Kirjoittaessaan nimensä kirjeeseen ja osoitteen kuoreen hän tunsi ikäänkuin lievää sielullista vilua ja koetti torjua pahoja aavistuksia, jotka tuntuivat saaneen tiukan otteen hänestä.
Harmistuneena itseensä, mutta kykenemättä karkoittamaan mielestään outoja, vaivaavia aavistuksia hän nojasi käsivartensa kirjoituspöytään ja painoi kasvonsa käsiinsä.
Niin monen rauhaisen vuoden jälestä tuntui nyt kaikki muuttuneen, ja hänellä oli omituinen vaistomainen tunne, että jokin kiusallinen tapaus oli hyvin likellä. Monta päivää se oli epämääräisenä väikkynyt hänen mielessään, ja nyt kiteytyessänsä se ajatus ihan tyrmistytti häntä.
Hänen tapaistansa ei ollut antautua pelon valtaan. Vastoinkäymisten aavisteleminen oli vastoin hänen luontoaan. Mikä häntä siis nyt vaivasi, minkätähden tämä tulevan onnettomuuden tunne häntä nyt painosti?
Oli kyllä totta, että hän oli huolissaan Ahmedin tähden, huolissaan Pojun tähden, viime aikoina liian huolissaan voidaksensa edes kunnolleen nukkua. Mutta olihan hän ennenkin ollut levoton heidän tähtensä, useita kertoja. Häntä ei kalvanut ainoastaan pelko heidän tähtensä, vaan lisäksi joku uusi kauhu, jollaista hän ei ollut milloinkaan ennen tuntenut.
Hän katkaisi ajatuksensa hurjan juoksun, ja häntä värisytti hiukan.