Mutta oli ilmaantunut erinäisiä muodollisuuksia, erinäisiä pohdittavia kohtia, jotka tekivät isän ja pojan mieskohtaisen tapaamisen välttämättömäksi. Kuukausia kestänyt kirjeenvaihto, turhantarkan itsepintainen toiselta ja odottamattomasti katkonainen toiselta puolen, oli johtanut siihen, että oli järjestetty kohtaus. Dianan sydän sykki nopeammin, kun hän ajatteli tätä niin pian tapahtuvaa tapaamista.
Caryll oli parhaillansa Raoul de Saint Hubertin seurassa pienessä Tuggurtin kaupungissa vartoamassa kirjettä, joka kutsuisi hänet hänen isänsä leiriin.
Ainoastansa Raoulilta hän olikin saanut kaikki vähäiset tietonsa tästä hänelle vieraaksi jääneestä pojastansa. Raoul oli kuten ennenkin ainoa rengas hajaantuneen perheen jäsenten kesken, ja hänen satunnaiset käyntinsä olivat merkinneet Dianalle enemmän kuin pelkästänsä luotetun ja rakkaan ystävän saapumista. Diana ei ollut koskaan aavistanut rakkautta, jota hän oli pitänyt salattuna sydämessänsä kaksikymmentä vuotta, eikä arvannut, millaista tuskaa ne vierailut hänelle tuottivat. Hänen tulonsa oli aina merkinnyt uutisia Caryllista ja upeasta englantilaisesta talosta, jossa hän oli usein nähty ja tervetullut vieras. Hänen silmiensä välityksellä Diana oli nähnyt poikansa kasvavan lapsesta pojaksi, pojasta nuorukaiseksi. Mutta kuinka vähän hän sitten oli itse asiassa osannut kertoa. Surullisen vanhuksen intohimoinen kiintymys ja tuhlaava aulius suuresti rakastettua, arasti varjeltua perillistä kohtaan; pojan melkein naisellinen hellyys kaikessa, mikä koski iso-isää — sen verran hän oli oppinut tuntemaan ja lisäksi muita pojan jokapäiväisen elämän pieniä yksityiskohtia. Hän tiesi, että Caryll oli ikäisekseen totinen, syventynyt aikanansa hänen omikseen joutuvien tilusten hoitoon, ujo, hillitty nuori mies, joka oli aina pysynyt jonkun verran arvoituksellisena jopa ranskalaisellekin, joka oli tuntenut hänet koko hänen elämänsä ajan.
Oikeasta Caryllista ei Diana siis tiennyt mitään. Hän oli saanut nauttia kuivia akanoita, alastomia tosiseikkoja, samalla kun hän oli nälkäisesti kaivannut syvempää, läheisempää tuntemusta, jota hänelle ei oltu suotu.
Entä minkä kannan Caryll saavuttuansa omaksuisi? Niin paljon kuin hän pojan tuloa kaipasikin, pelkäsi hän sitä toisina hetkinä. Lukemalla Caryllin viimeisen kirjeen rivien lomitse hän oli vaistonnut, että pojasta oli pian tapahtuva käynti vastenmielinen, ja tuskakseen saanut sen vaikutuksen, että Caryll tunsi tuskin salattua vihamielisyyttä.
Se ajatus kauhistutti häntä. Mutta vaikka se saattoikin olla katkeraa, kenties se oli kuitenkin luonnollista. Caryllin ei hevillä voinut otaksua hellivän rakkaudentunteita sellaisia vanhempia kohtaan, jotka nähtävästi eivät olleet välittäneet hänestä. Ei hänen voinut otaksua tuntevan niitä syitä, joista tämä näennäinen välinpitämättömyys oli johtunut.
Oli niin paljon sellaista, mitä hän ei tiennyt. Oli mahdotonta kuvitella, että ylpeä vanha kreivi oli saattanut pojanpojalleen tunnustaa lyhyen avioelämänsä häpeällistä tarinaa, kertoa hänelle siitä traagillisesta tapahtumasta, joka oli vienyt häneltä vaimon ja pojan ja jättänyt hänet pitkiksi vuosiksi yksin kantamaan suruaan, katumustaan ja yksinäisyyttään. Tuntui yhtä mahdottomalta mustata vainajan muistoa paljastamalla nyt Caryllille, mistä syystä sheikki ja hänen isänsä oikeastaan olivat vieraantuneet toisistansa.
Caryll täytyisi jättää ajattelemaan, mitä ajattelisi, moittimaan sitä miestä, jossa oli vähemmän moittimisen syytä.
Glencaryll-perheen oikean tarinan tunsi vain yksi ulkopuolinen henkilö ja Diana arvasi, että Raoul de Saint Hubertissa niin voimakkaana esiintyvä synnynnäinen ritarillisuus pitäisi hänen huulensa suljettuina. Jollei välttämättömyys pakottaisi häntä puhumaan.
Ja intohimoisesti rakastaen puolisoaan Diana huomasi melkein toivovansa, että sellainen pakottava tilanne sattuisi.