Dianan silmiä synkisti uusi huoli. Mutta sitten hän vasten tahtoansakin naurahti muistaessaan, kuinka poika varhain eräänä aamuna oli juoksujalkaa tullut hänen makuuhuoneeseensa, hilpeästi väittänyt, että hänen mielensä rauhan tähden oli ehdottoman välttämättömästi saatava lupa poistua muutamiksi päiviksi, ja kuinka hän oli nauraen torjunut äidin vastaväitteet ratsastaessansa pois Jusefin kahden pojan seurassa, jotka olivat lapsuudesta saakka olleet hänen mieskohtaiset henkivartijansa. Ja siitä oli kuusi viikkoa.
Tottuneena hänen retkiinsä pohti Diana mielessänsä asiata, koettaen saada selvyyttä tähän hänen viimeiseen hullutteluunsa, joka oli yksi monien joukossa. Kunpa Poju olisi edes odottanut Ahmedin paluuseen saakka!
Ahmedin, rakastaja-puolison, jonka harras kiintymys oli tehnyt hänelle mahdolliseksi viettää yksinäistä elämäänsä! Hän kuiskasi sheikin nimen kaihoisan hellästi koettaessansa tukahduttaa pelkoaan, joka pyrki käymään sietämättömäksi.
Johtaaksensa ajatuksensa muualle hän alkoi tarkastaa toista muotokuvaa. Siinä oli hänen tuntematon vanhempi poikansa, jota hän ei ollut nähnyt sen koommin kuin pojan ollessa viisivuotinen lapsi ja jonka lähestyvä vierailu täytti hänen mielensä sekavilla, iloisen pelokkailla tunteilla. Mitä pojan tulosta koituisi hänelle? Rakastaisiko tämä toinen koskaan häntä kuten Poju häntä rakasti? Saisiko poika milloinkaan tietää, että ero, joka oli aiheuttanut hänelle niin paljon katkeria kyyneliä, ei ollut johtunut hänen tahdostansa, käsittäisikö toinen koskaan, mitä se kieltäymys oli hänelle maksanut?
Hänen oli ollut pakko sallia pojan lähteä.
Ja hänen sydäntänsä kirveli vieläkin, kun hän muisteli eroansa pienestä, vakavasilmäisestä ihmisenalusta, joka oli lähetetty Englantiin jonkunlaisena myöhäisenä myönnytyksenä sheikin hartaasti vedonneelle, sydämeltään murtuneelle isälle, jolle sheikki ei ollut ikinä antanut anteeksi. Päättäneenä pysyä syntymämaassansa ja syntymäkansansa keskuudessa hän oli lähettänyt vanhemman poikansa kasvatettavaksi ja harjoitettavaksi sitä asemaa varten, johon hän itse ei milloinkaan astuisi. Glencaryllin kreivinä oleminen ei merkinnyt hänelle mitään — ben Hassanin heimon päällikkönä oleminen merkitsi kaikki kaikessa. Ja Englannissa asuvalle yksinäiselle miehelle oli lapsi tullut melkein taivaan lahjana, suoranaisena vastauksena palaviin rukouksiin, sellaisen toiveen täyttymisenä, joka oli näyttänyt miltei saavuttamattomalta. Hän oli tuhlannut lapselle koko vuosikausia tukahdutetun rakkautensa, ja poika oli kasvanut mieheksi tuntien ainoastansa iso-isänsä ja pitäen ainoastansa hänestä, vastaten hänen rakkauteensa vilpittömällä kiintymyksellä.
Nyt Diana katseli omia kasvojansa, hänen omat silmänsä tuijottivat häneen hänen kädessänsä olevasta muotokuvasta. Se oli suuresti erilainen kuin toinen kuva. Tämä oli täydelleen sovinnainen atelierimaalaus lyhyestä, vaaleasta, vakavakasvoisesta nuoresta miehestä, jonka melkein ennenaikainen totisuuden ilme näytti huonosti sopivan yhteen hänen nuoruutensa kanssa. Hän katseli kuvaa kauan ja vakavasti. Mitä olivat aika ja olosuhteet tehneet pojasta? Mitä merkitsisi hänen tulonsa hänelle itsellensä ja vanhemmille, jotka hän oli unohtanut?
Hän saattoi nojautua ainoastaan pojan harvoihin kirjeisiin, jäykkiin, niukkoihin pikku tiedonantoihin, joissa selvästi tuntui jonkun toisen vaikutus, joissa yksinomaan lueteltiin alastomia tosiasioita ja jotka eivät olleet ilmaisseet hänelle mitään kirjoittajasta itsestään eivätkä sisältäneet mitään sellaista, mitä hänen äidinsydämensä kaihosi tietää. Jospa hän vain olisi saanut nähdä pojan joskus! Jospa Ahmed vain olisi voinut olla erossa hänestä kyllin kauan, jotta hän olisi voinut käydä vierailumatkoilla, joille hän oli niin varmasti uskonut pääsevänsä!
Mutta hänen sitä koskevat, arkaillen lausutut viittauksensa olivat saaneet osaksensa jyrkän epäilyksen, ja hänestä oli ollut mahdoton yrittää enää uudelleen. Ja nyt vihdoin oli poika tulossa, ja nytkin vain sen tähden, että liikeasiat pakottivat.
Hänen huulensa nytkähtelivät tuskaisesti, kun hän muisteli pojan viimeisen kirjeen sanamuotoa. Se oli ollut vieläkin kylmempi ja muodollisempi kuin toiset olivat olleet, eikä hän siinä lausunut iloansa pikaisen jälleennäkemisen johdosta, vaan yksinkertaisesti esittänyt kuivan selostuksen asiaintilasta; se ei ollut pojan kirje vanhemmallensa, vaan tilanhoitajan hillitty tunteeton selostus poissaolevalle työnantajalle. Vanha Glencaryllin kreivi oli nimittäin kuollut jo lähes vuosi sitten. Ja pysyen jyrkkänä siinä päätöksessään, että luopuisi kaikista niistä eduista, mitä hänen isänsä kuolemasta saattaisi hänelle koitua, oli Ahmed ben Hassan siirtänyt pojallensa täydelleen ja ilman ehtoja laajat tilukset, jotka eivät herättäneet hänen mielenkiintoansa, ja suuren omaisuuden, johon hän, vaikka ei olisikaan itse ollut rikas, ei olisi kajonnut.