Gaston oli kaukana jälessä, eikä Dianaa lainkaan haluttanut kohdata spaheja yksinänsä.
Siitä sukeutui sitkeä kamppailu, joka vaati koko hänen ratsastustaitonsa, ja ennen sen loppua olivat hänen sekä voimansa että malttinsa melkein lopussa. Mutta mielitellen ja tyynnytellen, käsitellen ratsua perin taitavasti, hän vihdoin sai hevosen pysähdytetyksi ja odotti, että kamaripalvelija ennättäisi hänen luoksensa. Voitettuna, mutta leppymättä Eblis seisoi niin rauhallisesti kuin sen levoton luonto salli, korskuen harmiansa ja kuopien pehmeätä hiekkaa, Dianan pyyhkiessä hiestynyttä otsaansa ja tarkkaillessa nopeasti lähestyviä spaheja, jotka nyt olivat siksi lähellä, että hän erotti heidän piirteensä.
He ratsastivat isoilla, jäntevillä, melkein uskomattoman hoikilla hevosilla ja tarjosivat kiehtovan näyn tulipunaisten vaippojen liehuessa ympärillään, päässänsä lumivalkeat, punotuista kamelinkarvoista kiedotut, monilaskoksiset turbaanit. He olivat molemmat harteikkaita miehiä, rotunsa komeita edustajia ja näyttivät rotevammilta kuin olivatkaan löyhissä, huonosti sopivissa, sinisissä soturiasuissaan, jotka nuhraantuneina ja tahraantuneina osoittivat heidän taivaltaneen pitkän matkan. Hyvin aseistettuina, vaikka hihnat ja asu olivatkin jonkun verran kuluneet, he olivat aina peloittavan näköisiä, mutta Diana pani merkille, että he väsymyksestä nuokkuivat satulassa ja että ankarasti ponnistaneet hevoset olivat lopen uupuneet.
He seisauttivat ratsunsa tavalliseen draamalliseen äkillisen tapaan, ja toinen heistä laskeutui jäykästi maahan. Horjuen uupumuksesta, paahtuneet kasvot pöly- ja hietakerroksen peitossa, hän marssi Dianan luokse ja tervehti sotilaallisen kohteliaasti.
Nähtävästi hyvin tietäen, kuka Diana oli, hän tiedusti sheikkiä, ja saatuaan kuulla hänen olevan poissa, ojensi heti Dianalle kirjeen, jonka hän veti vaippansa povelta.
Hilliten Eblisiä, joka pyörähteli ja hirnahteli uhittelevasti oudoille hevosille, jotka olivat liian väsyneitä vastataksensa sille, Diana otti kirjeen ja lausui ystävällisesti muutamia kysymyksiä, ennenkuin lähti ratsastamaan edelleen, jättäen Gastonin opastamaan uupuneita spaheja leiriin.
Hän sujautti kirjeen vaippansa taskuun. Sen lukeminen saattoi jäädä toistaiseksi, ja ilmankin hän tiesi, keneltä se oli, ja hänellä oli varsin hyvä aavistus sen sisällöstä. Hänen kirjoituspöydällänsä oli toinen samanlainen tiedonanto, joka oli saapunut neljä kuukautta sitten, vain muutamia päiviä sheikin lähdön jälkeen. Hän ei voinut tehdä tälle muuta kuin oli edellisellekin tehnyt. Itse hän ei ollut tilanteen tasalla. Hänen oli vain odotettava Ahmedin paluuta — ja voi, hyvä Jumala, milloin se tapahtuisi!
Taaskin hiipi huolestunut ilme hänen syviin sinisiin silmiinsä, jotka eivät enää nähneet häntä ympäröivän maiseman kauneutta eivätkä auringonlaskun upeutta, ja hänen sydäntänsä raskautti pelko, kun hän taaskin koetti tukahduttaa pahoja aavistuksia, jotka tunkeutuivat hänen kasautuneihin, mielikuvien vaivaamiin aivoihinsa. Hän tiesi puolisonsa olevan keskitasoa voimakkaamman ja neuvokkaamman, mutta olihan hän mennyt yksin, ja mitäpä hyötyä hänellä olisi edes tavattomista voimistansa, jos.. Häntä puistatti rajusti, ja häneltä pääsi ankara nyyhkytys.
Sen ääni kauhistutti häntä — hän ei ollut tajunnut, kuinka lähelle romahduspistettä hän oli joutunut — ja hän puri hammasta pakottautuen rauhoittumaan. Hän ei antaisi perään. Hän ei sallisi itsensä ajatella. Haihduttaakseen mietteensä hän kääntyi Gastonin puoleen, joka oli vihdoinkin saavuttanut hänet, ja viittasi häntä vierellensä.
»Mistä he tulivat, Gaston?»