Kuunnellessansa nyt Saint Hubertin uutteran kynän kahinaa hän huomasi taaskin aprikoivansa asiaa ja rypisti otsaansa entistä synkemmin.
Mutta kävipä miten tahansa, hän uskoi menetelleensä oikein. Ja Jumalan kiitos, hän oli varma omista vaikuttimistaan. Algeriaan häntä ei ollut tuonut oman edun tavoittelu. Ja kun hän kerran oli täällä, oli asia ajettava loppuun saakka, olipa se mieluinen tai vastenmielinen — ja siihen se sai toistaiseksi jäädä.
Päättävästi hän käänsi ajatuksensa toisaalle, pujahtaen vaikeasta tilanteestaan tietoisen harjoituksen antamaan, kerkeään tapaan.
Hän oli liian vaatimaton myöntääksensä edes itselleen, että vain jyrkkä velvollisuudentunne oli pakottanut hänet astumaan askeleen, joka nyt lähestyessänsä täyttymistään herätti hänessä voimakasta pelkoa.
Sillä velvollisuus oli hänen elämänsä pääsisältö. Sitä oli teroitettu hänen mieleensä siitä alkaen, kun hän oli kyllin vanha ymmärtääksensä mitään, sitä ja siitä asemasta, johon taivas oli nähnyt hyväksi hänet kutsua, johtuvien siveellisten velvoitusten ja vastuunalaisuuden tiukkaa tuntoa.
Ja kun hän ei ollut tiennyt mitään murhenäytelmästä, joka oli turmellut hänen iso-isänsä elämän, ei hän ollut milloinkaan aavistanut huolellisen kasvatuksensa olleen vain yhden niistä keinoista, joilla sydämeltänsä murtunut mies oli koettanut sovittaa nuoruudenaikaisia hairahduksiaan.
Hänen kasvatuksensa oli ollut melkein ainutlaatuinen. Hän oli lapsuudestansa saakka ollut säännöllinen ja järjestelmällinen, tarkoin kammonnut kaikkea epäsovinnaista ja tavatonta, alituinen seurustelu iäkkään vanhuksen kanssa oli lujittanut hänen ennakkokäsityksiään ja tehnyt hänestä ikäisekseen vakavan ja luotettavan.
Hän ei saavuttanut mitään akateemista arvoa eikä ollut erikoisen hyvä leikkikentällä, mutta kuitenkin yleisesti suosittu hyvänä yleisurheilijana, ja hänen Etonissa viettämänsä aika kului tasaisesti. Ja kun hänen iso-isänsä vaarallisen heikko terveys oli sitä lyhentänyt, oli hän suoraan koulunpenkiltä lähdettyänsä täydestä sydämestänsä syventynyt siihen tehtävään, josta piti tulla hänen elämäntyönsä.
Vaistoiltaan ja koulutukseltaan hän oli uurastaja. Ja kaksi vuotta hän oli ahertanut kuin kaleeriorja oppiaksensa perinjuurin tuntemaan kaikki monimutkaiset tehtävät hoitaessansa laajoja tiluksia, joita hänet oli kasvatettu pitämään hänelle uskottuna pyhänä talletuksena.
Hänen ainoana kunnianhimoisena pyrkimyksenään oli ollut vanhan sukunsa perinnäistapojen säilyttäminen ja mallikelpoisena isäntänä esiintyminen, ja hänen ainoana huvituksenaan oli ollut metsästys.