III
Taivaallinen rauha lepäsi Tuggurtin pienen arabialaisen kaupungin yllä. Vilpoisessa, varjoisessa eteishallissa istui caissen suojassa pyylevä ranskalainen patron hautautuneena tilavaan, pehmeään nojatuoliin, kuorsaten äänekkäästi. Hänen kaljua päätänsä peitti räikeävärinen silkkinen nenäliina, jota raskas hengitys hiljaa häilytti edestakaisin.
Caissen vastapäätä olevasta, avoimesta ovesta, joka johti avaraan huoneeseen, puolittain seurustelusalonkiin, puolittain ruokasaliin, kuului samanlaisia enemmän tai vähemmän rauhallisen uinailun ääniä; siellä pieni ryhmä kauppamatkustajia kylläisinä ja ikävystyneinä toistensa seuraan käyttivät pakollisen joutilaisuuden hetkeä parhaiten eduksensa.
Hallin oven läheisyydessä kyykötti kolme tai neljä liikkeen palveluksessa olevaa arabialaista juoksijaa kantapäittensä varassa, selkä seinään nojattuna, pää rinnalle painuneena, vaipuneina haaveettomaan mietiskelyyn.
Ulkopuolella oli katu tyhjänä. Kokonaiseen tuntiin ei hotellia ollut sivuuttanut ainoakaan elävä olento paitsi vainottua kissaa, joka oli vimmaisesti paennut kahta laihaa, takkuista, sekarotuista, sitä puolittain innostuneina ajavaa koiraa ja surkeata lamaantuneen näköistä aasia, joka oli hitaasti harhaillut kadulla ja pysähtynyt hetkiseksi hotellin oven edustalle, päästäen pitkäveteisen, ulvontaa muistuttavan, vihlovan surullisen kiljaisun, ennenkuin se jatkoi mutkittelevaa harhailuansa, nuuhkien nälkäisenä maata, kunnes katosi näkyvistä.
Yläkerrassa istui Raoul de Saint Hubert yksityisessä huoneessa kirjoittamassa laajan pöydän ääressä.
Puolisen jälkeen kuluneiden kahden tunnin aikana hän ei ollut keskeyttänyt työskentelyänsä muutoin kuin sytyttääkseen uuden savukkeen ja pannakseen vielä yhden pätkän kyynärpäänsä viereen sijoitetussa tuhkakupissa olevaan yhäti kasvavaan läjään tai vastatakseen avoimen ikkunan ääressä olevalla ruokotuolilla viruvan lyhyen, vaalean nuoren miehen silloin tällöin lausumiin huomautuksiin. Nämä viimemainitut keskeytykset kävivät kuitenkin yhä harvemmiksi, kunnes vihdoin lakkasivat tyyten, ja viitsimättä ottaa siitä tarkkaa selkoa arveli Saint Hubert kumppaninsa nukkuneen. Mutta Caryll John Aubrey, vikontti Caryll, oli kaukana unesta.
Itsepäinen leuka työnnettynä eteenpäin ja otsa peloittavissa rypyissä, jotka olivat hänen ainoa isän suvun puolelta peritty piirteensä, hän mielessänsä uudelleen muisteli tilannetta, joka tuntui joka hetki käyvän yhä harmillisemmaksi ja vastenmielisemmäksi.
Huonosti sopien ympäristöönsä, kiukuissansa siitä, että hänen oli ollut pakko poistua siitä ainoasta maasta, jossa hänen mielestään oli mitään hyvää ja jossa hänen kaikki harrastuksensa olivat, ja katkeran vihamielisenä isälle, josta hänellä oli ainoastaan hämärä muisto, hän nurkui jokaista Englannin ulkopuolella vietettyä minuuttia ja kammosi yritystä, josta hän yksin oli vastuunalainen. Oliko hän tehnyt oikein? Vai oliko hän ollut liian tunnollinen, liian intoileva hupakko?
Viikkokausia hän oli pohtinut sitä kysymystä pääsemättä vähääkään likemmäksi sen ratkaisua.