Ahmed veti hänet itseään vasten miltei rajusti ja suuteli häntä katuvan hellästi. »Jumalan tähden, älä itke, armas! Älä tänä yönä — älä ainakaan tänä yönä! En moiti sinua. Mutta Poju — varoitin häntä ennen lähtöäni. Selvitin hänelle, että hän oli vastuunalainen. Grand dieu, jätin sinut hänen hoivaansa!»
»Mutta, Ahmed, hänhän on vasta poika. Ja olihan Jusef ja Gaston —»
Sheikki puisti päätänsä vihaisesti.
»Hän on mies, Diane», keskeytti hän nopeasti ja jyrkästi, »ja hänen on vastattava tästä miehenä. Bon dieu, että hänellä pitää olla niin vähän kunniantuntoa, niin vähän säädyllisyydentajua! Kuinka kauan hän on ollut poissa?»
»Kuusi viikkoa», änkytti Diana, ja häntä puistatti toisen suusta kirvonnut voimakas kirous.
»Keitä hänen mukaansa lähti?»
»Ramadan ja S'rir.»
»Kaunis kolmikko!» kivahti Ahmed, naurahtaen katkerasti. »Eikä ketään muita saattajia — vaikka hän tiesi, missä tilassa maa on? Kirottu nuori hupsu!»
Silloin Dianan itsehillintä romahti tyyten, ja hän takertui kiinni puolisoonsa, nyyhkyttäen hillittömästi.
Tukahduttaen toisen kirouksen Ahmed sieppasi hänet syliinsä ja kantoi hänet huoneen poikki.
»Älä ole huolissasi, rakas!» kuiskasi hän laskiessansa Dianan vuoteelle. »Hän kyllä palaa aikanansa. Mustat lampaat palaavat aina. Minun pitäisi se tietää, sillä olin mustempi lammas kuin hänestä ikinä sukeutuu — Jumala minua auttakoon. Ja Jumala häntä auttakoon, kun minä päästän hänet käsistäni!» lisäsi hän tuikeasti itsekseen kääntyessänsä lopettamaan riisuutumistaan.