»Ylpeillä — isästäni!» huusi hän kiihtyneesti. »Ylpeillä siitä, että olen sekarotuisen arabialaisen poika…»
»Caryll!»
Mutta ei edes Saint Hubertin tuikea nuhde kyennyt hillitsemään katkeruuden tulvaa, joka oltuansa vuosikausia salvattuna nyt vihdoin murtautui valloilleen.
Nyt Caryll asteli lattialla nopein, epätasaisin askelin ja levitti kätensä, tehden perin halveksivan eleen.
»Mikä muu hän sitten on?» kivahti hän. »Ja mitä ihmettä hän on ikinä tehnyt sellaista, että minun pitäisi olla ylpeä hänestä? Oliko minun ylpeiltävä siitä, että hän on hylännyt minut näin moneksi vuodeksi? Onko minun ylpeiltävä siitä, että hän mursi isänsä sydämen, antoi vanhus-poloisen kuolla näkemättä häntä? Luuletko minun voivan antaa sen hänelle anteeksi? Luuletko minun voivan unohtaa iso-isäni kuolemaa — ja hänen ääntänsä, ihan lopussa, pelkkää kuiskausta: 'Poikani, poikani'? Hyvä Jumala, kuinka se viilsi! Ja sinä kehoitat minua ylpeilemään hänestä! Olin vielä ihan pieni poikanen käsittäessäni, mikä iso-isäni elämää vaivasi, alkaessani ymmärtää, mitä sinun käyntisi hänelle merkitsivät. Oli säälittävää nähdä hänen kiihtymystään, kun sinä olit tulossa, oli vielä vaikeampi tarkkailla häntä sinun poistuttuasi. Ja kun minä sinun ollessasi meillä joskus satuin olemaan samassa huoneessa, kuulin usein hänen puhuvan isästäni, kadehtien sinua, koska sinä sait häntä tavata eikä hän saanut. Ja vaikka olinkin lapsi, sadattelin sitä miestä, joka tuotti hänelle kärsimyksiä. Hyvä Jumala, kuinka häntä vihasin! Ja arveletko sen olleen minusta hauskaa, että minut koko elämäni ajan on tunnettu 'aavikolla asustavien, tavattomien ihmisten pojaksi'. Kenties se on pikku seikka, mutta minä kammoan kaikkea epäsovinnaista. Valmistavassa koulussa ollessani oli elämäni surkeata, ja samanlaista jatkui Etonissa. Jouduin inhoamaan oman nimeni sointua ja siihen liittyvää salaperäisyyttä. Ja kaikki näyttivät tietävän koko asian tai luulivat sen tietävänsä. Minua osoitettiin jonkinlaisena kummallisuutena muiden poikien äideille ja sisarille. Olin 'omituisia Carylleja', ja isäni oli sekapäinen tai oli tehnyt jonkun kepposen, jonka tähden hänet oli potkittu pois suvusta. Miten olisin voinut selittää, että hän oli arabialainen päällikkö? Arabialainen päällikkö — armias Luoja! Minä kaipasin säädyllisiä, säännöllisiä vanhempia, joista olisi voinut puhua samoin kuin muiden poikain omaisista. Mutta ärsyttävintä ei ole se. Mitäpä väliä sillä, mitä kirotut, uteliaat juoruilijat puhuvat. Pahinta on se, että tiedän olevani sellaisen miehen poika, joka… joka…»
Hän murtui tyyten ja vaipui pöydän ääressä olevalle tuolille, painaen päänsä käsivarsilleen.
Siinä oli vihdoinkin avomielinen tunnustus siitä, mitä Saint Hubert oli usein epäillyt, mutta koskaan ennen ei ujo, herkkätuntoinen nuorukainen ollut rikkonut ympärilleen rakentamaansa eristysmuuria paljastaaksensa sisimmät tunteensa, tätä ennen hän ei ollut koskaan millään tavoin vihjannut niihin katkeriin ajatuksiin, joita hän hautoi mielessään ja jotka olivat myrkyttäneet hänen nuoren elämänsä.
Ja katsellessansa nyt hänen nytkähteleviä hartioitaan huomasi Saint Hubert, että hänen edessänsä oli taaskin sama pulma, joka oli vaivannut häntä vuosikausia.
Menettelikö hän oikein salatessaan tietonsa vai oliko hänen velvollisuutensa selvittää asia Caryllille niinkuin hän yksin saattoi sen tehdä?
Iso-isän ja pojanpojan välinen rakkaus oli ollut ihana, ja Caryllista oli vanhus ollut kaiken kunnon ja suoruuden esikuva. Pitikö hänen tuhota nuorukaisen usko ja turmella hänen ihanteensa häikäilemättömästi tutustuttamalla hänet surkean, vanhan tarinan alastomiin tosiseikkoihin. Kerran aikaisemmin oli hänen ollut pakko kertoa se tarina. Mutta käsittäisikö Caryll sen niinkuin hänen äitinsä oli tehnyt? Silloin se oli kerrottu Saint Hubertin rakkaimman ystävän puhdistamiseksi. Eikö sen kertomiseen nyt ollut sama syy ja vielä suurempikin syy? Oli mahdotonta sallia Caryllin pysyä tietämättömänä, olla suomatta hänelle tilaisuutta itse, tuntien todenperäiset tapahtumat, tuomita isänsä ja iso-isänsä välillä.