Saint Hubert meni verkkaisesti pöydän toiselle puolelle.
Mutta laskettuaan kätensä Caryllin olalle hän pysähtyi kahdella päällä, rypistäen otsaansa ja nielaisten paljastuksen, joka pyöri hänen kielellänsä.
Ei vielä. Hän odottaisi vielä vähän aikaa, siihen saakka, kunnes vaikea perhekokous olisi suoritettu, kunnes tieto äidin rakkaudesta ja hänen nyt vihaamansa isän parempi tunteminen olisivat tasoittaneet tietä ja tehneet tarinan kestämisen hänelle helpommaksi. Mutta jotakin hänen oli sanottava.
»Rakas poika», alkoi hän, mutta pysähtyi sitten kerrankin lainkaan löytämättä sopivia sanoja.
Ja Caryll oli jo rauhaton hänen kätensä kosketuksesta ja hiljaisella äänellä jatkoi puhetta.
»Kaikki on hyvin, setä Raoul», virkkoi hän nykäyksittäin pää edelleenkin painettuna käsivarsia vasten. »Olen pahoillani siitä, että esiinnyin narrimaisesti. Unohda se, ole hyvä! En suorastaan mahtanut sille mitään. Minun oli puhuttava — se on painanut minua vuosikausia. Enkä välitä siitä, että olin aasimainen sinun nähtesi ja kuultesi. Sinä ymmärrät aina. Olet aina ollut niin — min vietävän kelpo ystävä minua kohtaan.» Hänen äänensä tukehtui ankaraan nyyhkytykseen. Sitten hän äkkiä nosti päänsä pystyyn ja tarttui Saint Hubertin käteen niin lujasti, että ranskalainen hätkähti. »Minkätähden olet minulle niin hyvä, setä Raoul? Minkätähden olet aina tehnyt niin paljon hyväkseni? Sinä ja vanhus olette tuskin sallineet minun tuntea isänkaipausta — ja sinä olet opettanut minulle vieläkin enemmän kuin hän, vaikka hän rakastikin minua paljon. Jospa osaisin kertoa sinulle, kuinka kiitollinen olen! Mutta olen kelvottoman kankeakielinen enkä osaa lausua ajatuksiani. Sinä olet ollut minulle enemmän kuin isä, setä Raoul — jumaliste, toivoisin sinun olevan isäni!» Ja hänen takanansa seisoi Raoul de Saint Hubert ääneti, iloissaan siitä, että hänen kasvonsa olivat piilossa, ja koettaen hillitä tunnepuuskaa, joka oli vähällä käydä yli hänen voimiensa.
Näillä muutamilla viimeisillä sanoilla, jotka niiden lausujasta olivat vain itsestänsä pulpahtanut rakkauden ilmaisu, oli siitä miehestä, jolle ne oli osoitettu, syvempi, purevampi merkitys. Hänen poikansa — niin olisi saattanut olla! Hänen palvomansa naisen elävä kuva. Se ajatus vihloi kuin terävä säilä, jota kierretään avoimessa, parantumattomassa haavassa. Hänen tummat silmänsä siristyivät tuskasta, ja taaskin hän taisteli niin kauan salassa pitämäänsä kuolematonta rakkautta ja alituisesti kivistävää, lähtemätöntä kaipausta vastaan.
Kaksikymmentä vuotta hän oli näytellyt, säilyttänyt salaisuutensa ja pysynyt sen naisen ystävänä.
Nainen oli kaivannut Ahmedin rakkautta eikä hänen. Ja tyydyttääksensä Dianan sydämen halun hän oli kamppaillut kuoleman kanssa palauttaakseen hänen syliinsä sen miehen, joka oli tehnyt hänelle niin huutavaa vääryyttä. Ja hänen rukoilemansa onni oli tullut Dianan osaksi, ja Dianan onni merkitsi hänelle enemmän kuin hänen omansa.
Eikä Ahmedkaan ollut milloinkaan aavistanut mitään. Saint Hubert oli epäitsekäs, eikä hänen sydämessään ollut sijaa katkeruudelle, ja hänen ystävyytensä sheikkiä kohtaan oli kestänyt kaikkein suurimman koetuksen.