Molempien ystävänä hän oli käynyt heidän luonansa niin usein kuin olosuhteet ja hänen oma rohkeutensa olivat myöntäneet. Eikä kukaan muu kuin hän itse tiennyt, kuinka tuskallisia ne vierailut olivat olleet.
Hän pelkäsi niitä aina — kuten hän nyt pelkäsi tulevaa käyntiä, hupsu raukka kun oli! Jyrkästi hän kiskaisi ajatuksensa nykyisyyteen, ihmeissänsä aprikoiden, kuinka kauan sitten Caryll oli puhunut ja oliko hänen mielenliikutuksensa jäänyt huomaamatta.
Peläten itseänsä, peläten tilannetta, joka oli käynyt järkyttävän pingottuneeksi, hän oivalsi, että jokapäiväinen vastaus oli ainoa mahdollinen. Hän puristi huuliltansa naurun, joka kuulosti varsin luonnolliselta, vaikka olikin jonkun verran epävakainen. »Se olisi tehnyt sinusta ranskalaisen, sinä pinttynyt John Ball», huomautti hän keveästi. »Tietysti se imartelee minua. Mutta älä lausu harkitsematta sellaista, mitä saatat katua. Malta siihen saakka, kunnes ensin olet nähnyt oman isäsi!» Hänen vilpittömyytensä ja hänen äänestänsä soinnahtanut syvä ihailu olivat epäilemättömän selvästi tuntuvat, ja Caryll murahti jotakin epäselvästi, siirtyi avoimen ikkunan ääreen ja jäi seisomaan, katsellen ulos kädet työnnettyinä syvälle housuntaskuihin.
»Hänessä kaiketi lienee jotakin hyvääkin», virkkoi hän vihdoin perin töykeästi, »koska olet pysynyt häneen kiintyneenä näin monta vuotta. Mutta sinä olet hänen ystävänsä ja olet luonnollisesti puolueellinen. Sinä et voi nähdä häntä samassa valossa kuin minä näen ja kuin muut näkevät. Taivas tietää, etten tahdo tuomita häntä kohtuuttomasti. Mutta minusta tuntuu, että kovin monet seikat kaipaavat selitystä. Minä tiedän niin vähän. Tiedän vain sen, että hän on jostakin syystä, jonka hän itse parhaiten tuntee, elänyt koko ikänsä aavikolla, arabialaisena arabialaisten parissa, ja että hän siellä kohtasi äitini ja meni hänen kanssansa naimisiin. Mutta joskin hän haluaa esiintyä itämaalaisena mahtimiehenä ja hallita likaista, vastenmielistä, varastelevaa roskajoukkoa, ei hän pääse eroon siitä tosiasiasta, että hänen velvollisuutensa ja vastuunsa Algerian ulkopuolella…»
»Hän tunnusti ne velvollisuudet lähettäessänsä sinut Englantiin ottamaan hänen paikkansa», keskeytti Saint Hubert. »Et hevin voi riidellä hänen kanssansa sellaisesta, missä sinä olet voittanut aika paljon.»
»Mutta, hyvä Jumala, siitähän minä riitelenkin», tokaisi Caryll nopeasti. »Se on väärin, se on pohjaltansa väärin. Hän on Glencaryll, eikö olekin? Eikö hänellä ole kotosalla velvollisuuksia, jotka on otettava huomioon ennen hänen kehnoja arabialaisiansa?» Ja harmistuneena hän pyörähti ympäri, silmäillen synkästi Saint Hubertia, joka oli palannut istumaan pöydän ääreen.
»Hän oli vanhempi kuin sinä olet nyt, ennenkuin tiesi, ettei hän ole arabialainen, ennenkuin oli kuullut puhuttavankaan Glencaryllista», vastasi Saint Hubert. »Hän syntyi aavikolla, hänet kasvatettiin aavikolla, ja häneen oli juurtunut velvollisuudentunne heimoansa kohtaan, ennenkuin hänellä oli aavistustakaan muusta perinnöstä. Se tieto tuli liian myöhään vaikuttaaksensa häneen. Kaikilta vaistoiltaan hän oli arabialainen, ja rakkaus heitä kohtaan ja lapsuudenaikainen kasvatus ovat pitäneet häntä uskollisena sille kansalle, jonka keskuudessa hän oli varttunut mieheksi. Jos luulet sen olleen helppoa, niin olet erehtynyt. Ben Hassanin heimon miehet ovat kokonaan toisenlaisia kuin mitkään tähän saakka näkemäsi arabialaiset. He ovat uppiniskaista, sotaista väkeä, ja heidän hallitsemisensa vaatii miestä. Isäsi elämä on vaivaloista. Ja vaikkapa ei olisikaan ollut syitä — hm — syitä, joiden tähden hän ei halunnut käydä Englannissa, epäilen hyvin suuresti, olisiko hän pitänyt viisaana ja poliittisena poistua kansansa parista niin pitkäksi ajaksi.»
Caryllin jöröistä kasvoista kuvastui hänen tuntemansa ylenkatse.
»Siihen ei kai ole luottamista! Aika hupaisa ympäristö», äänsi hän halveksivasti. »Mutta vaikka se kaikki pitäisikin paikkansa, ei sama este otaksuttavasti pidätä äitiäni.» Nuorekkaan äänen omituinen, uhman sekainen, intoilevan mahtipontinen sävy sai Saint Hubertin entistäkin paremmin tajuamaan, kuinka syvälle juurtunut ja kuinka katkera Caryllin vanhempiansa kohtaan tuntema harmi oli. Hänen oma asemansa tuntui vaikeammalta kuin konsanaan.
»Myöskin hänen elämänsä on ollut hyvin puuhaisaa», sanoi hän verkkaisesti, samalla kun hänen mielessänsä taistelivat kiihkeä halu puolustaa rakastettua naista ja se pelko, että hänen puolustuksensa vain antaisi aihetta lisäloukkauksille, »puuhaisampi kuin sinä mitenkään osaat kuvitella. Hän on väsymättömästi työskennellyt parantaakseen naisten ja lasten asemaa ja kohentaakseen heidän elinehtojansa. On esimerkiksi kokonaan hänen ansiotansa, että silmäntulehdus on melkein tyyten hävinnyt heimon keskuudesta.»