»Mutta omaan poikaan ei hänen toimintansa ulotu», pisti Caryll katkerasti väliin.
Saint Hubertin kasvot punehtuivat äkillisestä suuttumuksesta. »Ole oikeudenmukainen, Caryll!» muistutti hän terävästi. »Jos olisi ollut todellista tarvetta, mitään ruumiillista syytä, olisi äitisi myllertänyt taivaan ja maan päästäksensä sinun luoksesi. Mutta sinä et ole eläissäsi ollut päivääkään sairaana. Olet vahva kuin hevonen ja kahdesti niin terve. Ja kun asia on niin, ei milloinkaan ole ollut syytä olla huolissaan sinun tähtesi. Äläkä luulekaan, ettei äitisi olisi milloinkaan tahtonut nähdä sinua. Tämä ero on ollut hänen elämänsä ainoa suru. Mutta hän ei ole saanut toimia oman mielensä mukaan», jatkoi hän hitaammin kykenemättä salaamaan hämmennystään. »Isäsi on ihastunut häneen ja tyyten riippuvainen hänestä. Ja ehkä isälläsi luonnonmukaisesti on sen kansan vaistot, jonka parissa hän elää. Hän ei ole koskaan voinut sopeutua siihen — se on — tarkoitan — hänestä on ollut mahdotonta…» Nyt hän takerteli pahasti, ja Caryll täydensi hänen ajatustansa nopeasti ja purevasti.
»Älä pieksä tuulta, setä Raoul! Sinä tarkoitat, että hän kielsi äitiä lähtemästä.»
Saint Hnbert nielaisi huokauksen. Haluamatta pitkittää väittelyä, joka oli jo nyt mennyt kyllin etäälle, ja enää puolustella sellaista, minkä hän aina oli sydämessänsä tuominnut, hän vastasi vain vähäisellä myöntävällä nyökkäyksellä eikä ollut huomaavinansakaan Caryllin sanoja seuraavaa huomautusta: »Itsekäs raakimus», joka jupistiin hyvin hiljaa, mutta kuitenkin kuuluvasti.
Ollen syvästi kiintynyt Carylliin ja täydelleen tuntien vaikean asemansa Saint Hubert tajusi, kuinka tiukka oli tämä tilanne, joka ei alunperinkään ollut tuntunut helpolta.
Heidän ollessansa vähän aikaa Pariisissa oli nuori mies hillinnyt suvaitsemattomuuttansa ja englantilaisia ennakkoluulojansa kohteliaisuudesta isäntäänsä kohtaan. Mutta Algeriassa ne olivat puhjenneet estämättömästi näkyviin.
Heidän matkustaessansa junalla Biskraan ja sitten ratsastaessansa ikävähkön taipaleen Tuggurtiin ei Caryll ollut lainkaan salannut tunteitaan, vaan oli arvostellut ja tuominnut vapaasti. Hän ei nähnyt maassa mitään kaunista ja tuntui syntymästään saakka vihaavan sen asukkaita. Heidän viehättävän ulkokuorensa alla hän näki vain likaa ja saastaa, ja se sai hänet inhoten kammoamaan heitä ja mahdollisimman visusti karttamaan läheistä kosketusta heidän kanssansa.
Ja nyt, melkein heidän matkansa päämäärässä, oli hänen esiintymisensä muuttunut selväpiirteisemmin vihamieliseksi.
Pakollinen odotusaika Tuggurtissa oli käynyt hänen jo ennestään ylettömästi pingoittuneille hermoillensa, varmentanut hänen ennakkoluulojaan ja ärsyttänyt hänen suvaitsemattomuuttaan. Hän oli ollut ynseä ja jokseenkin töykeä sekä ranskalaisia sotilasviranomaisia että paikkakunnan arabialaisia päälliköitä kohtaan, ja joissakuissa tapauksissa olivat Saint Hubertin hienotuntoisuus ja kärsivällisyys joutuneet äärimmäisen kovalle koetukselle hänen koettaessansa tasoittaa vaikeuksia ja silittää hankauksia.
Eikä asiaa ollut helpottanut se, että Saint Hubertin oli ensimmäisten vihamielisyydenpurkausten jälkeen ollut pakko jättää Caryll selviytymään omin neuvoin.