Ranskalainen ei ollut tullut Afrikkaan yksinomaan sen tähden, että hänen oli saatettava Caryllia. Hän oli tullut myöskin edistääkseen yritystä, joka oli hyvin likellä hänen sydäntään, ja syventyneenä tämän yrityksen yhteydessä olevaan työhönsä hän oli sulkeutunut huoneessansa tuntikausiksi yhteen menoon, kirjoittanut uutterasti ja ottanut vastaan yhtämittaisen jonon alkuasukkaita, päälliköistä ja kulkureista alkaen vaeltaviin kerjäläisiin saakka, joiden repaleet ja likaisuus olivat äidyttäneet hänen nuoren ottosukulaisensa inhon äärimmilleen. Eivätkä yksinäiset harhailut hänelle soveltumattomassa ympäristössä, sillä Caryll ei ollut pitänyt kumppaneinansa Saint Hubertin arabialaista palvelijaa eikä häntä saattanutta hotellin käskyläistä, olleet sopeuttaneet Caryllia uusiin oloihin eivätkä parantaneet hänen tuultansa. Ja kun Saint Hubert kokosi paperinsa ja sujutti ne salkkuun, jonka- hän sitten lukitsi ja sysäsi pöydän laidalle, vaivasi häntä juuri se ajatus, että hänen oli taaskin jätettävä Caryll yksinänsä jöröttelemään. Purkauksensa jälkeen Caryll oli taaskin käynyt äreän äänettömäksi ja istunut sykertyneenä ruokotuoliin, johon hän oli palannut.
Hän ei liikahtanut eikä nostanut päätänsä, kun Saint Hubert, joka oli mennyt avoimen ikkunan ääreen ja nojautunut sen pieleen, alkoi puhua puolittain selin huoneeseen päin:
»Olen pahoillani, että minun on taaskin jätettävä sinut yksin, mon cher, mutta olen sopinut kohtaavani erään henkilön tänään iltapäivällä. Ja tänä iltana syön päivällistä kaidin ja hänen poikansa seurassa, jotka kävivät luonamme eilen. Arvasin, ettet sinä tahtoisi tulla mukaan. Ja koska kaid ei ymmärrä vähääkään ranskaa, esitin sen, ettet sinä osaa arabian kieltä, riittäväksi puolustukseksi.»
Hänen yrityksensä syrjäyttää aikaisempi keskustelu onnistui jotensakin huonosti. Yhäti närkästyneenä ja itsepintaisesti hautoen omia huoliansa Caryll vastasi purevasti, avoimesti kehoittaen häntä vielä jatkamaan väittelyä.
»Onko arabialainen veljeni samannäköinen kuin tuo nuori vintiö?»
Saint Hubertin kärsivällisyys oli melkein lopussa, ja hänenkin sisunsa alkoi kuohua, mutta hauskuutta sekaantui hänen harmiinsa, kun hän mielessään vertasi nuoremman Ahmed ben Hassanin jäntevää, atleettimaista vartaloa ja terveitä, kauniita kasvoja nuoren kaidin kömpelön järeään, veltostuneeseen ruumiiseen, kalpeisiin poskiin ja aistillisiin, hekuman huumaamiin silmiin, jotka edellisenä päivänä olivat tehneet häneen niin vastenmielisen vaikutuksen.
»En ole nähnyt Pojua lähes kahteen vuoteen», vastasi hän lyhyesti. »Ja kuten jo äsken huomautin, miksi et odottaisi, kunnes itse saat nähdä ja voit sen perusteella arvostella? Ja miksi pitää tuota surkeata nuorukaista esikuvallisena arabialaisena? Huonontuneita yksilöjä on jokaisessa kansassa. Myöskin sinun on myönnettävä, että Algeriassa ollessasi olet nähnyt paljon ruumiillisesti uhkeita arabialaisia, jotka olisivat kunniaksi mille maalle tahansa. Älä enää estele, Caryll. Tiedän sinun inhoavan koko juttua. Käsitän, että sinusta turtuu hyvin vaikealta. Otaksuttavasti on se hyvin vaikeata heistäkin — omaisistasi nimittäin. Saattaisin myöskin lisätä, että se on — vaikeata minustakin.»
Nopeasti katuen Caryll ojensi kätensä.
»Olen raakalainen, kärtyinen raakalainen», jupisi hän. »Miksi et potkaise minua, vaan väittelet kanssani? Mutta se kaikki on perin ilkeätä. En jaksa sopeutua siihen, eikä koettaminen hyödytä mitään. Inhoan tätä maata ja inhoan tätä kansaa. Toinen kaipaisi lantalapiota ja toinen suihkua!»
Saint Hubert purskahti nauramaan ja palasi huoneeseen.