»Älä pyyhkäise liian lavealti!» esteli hän hyväntuulisesti. »Joukossa on joitakuita puhtaitakin.»
»Minä en ole nähnyt ainoatakaan…» alkoi hän, mutta pysähtyi sitten äkkiä, ja hänen kasvonsa lehahtivat punaisiksi.
Mutta Saint Hubert, joka etsi johonkin sekaantunutta kirjettä, ei huomannut hänen hämminkiään, ja hän seisoi hiljaa, kunnes Raoul vihdoinkin löydettyänsä kadonneen kirjeen tirkisti lyhytnäköisesti kelloonsa ja vihelsi säikähtyneenä.
»Vietävä!» huudahti hän. »En aavistanutkaan, että on näin myöhäistä. Nyt minun on riennettävä. Olen pahoillani siitä, että minun on tänä iltana jätettävä sinut yksin, mutta en mahda sille mitään. Minulla on syytä olla huomaavainen kaidille. Jos sinun on päivällisen jälkeen kovin ikävä, niin voisithan kutsua isännän luoksesi. Hän on säädyllinen pikku sielu ja pelaa aika hyvin pikettiä Café maure ei tietenkään sinua viehätä», lisäsi hän kiusoittelevasti. Ja taaskin nauraen hän heilautti kättänsä ja poistui huoneesta.
Ja uudelleen tulvahti kuuma veri tummana aaltona Caryllin kasvoille, ja hän keikautti äkäisesti päätänsä seisoessaan tuijottaen Saint Hubertin jälkeen sulkeutuneeseen oveen.
Mutta ei hän ollut äkäinen Saint Hubertille. Häntä ärrytti niin kovasti se tieto, että hän itse oli horjuvainen, että hänessä oli äskettäin herännyt harrastus, joka oli ristiriidassa hänen kiivaiden väitteittensä kanssa. Mutta tiukasti puhuen hän ei sittenkään ollut poikennut totuudesta, päätteli hän mielessään. Hänen äskeiset sanansa pitivät paikkansa, melkein jok'ikinen. Mutta vaikka vilpittömästi inhosikin tätä maata ja sen kansaa, oli hänen silti varmasti mahdollista tuntea sääliä yhtä tämän rodun jäsentä kohtaan, joka oli erilainen kuin muut ja kiehtoi häntä juuri sen erilaisuuden tähden. Silmäänpistävä vastakohtaisuus oli kiinnittänyt hänen huomiotansa ja herättänyt hänen harrastuksensa.
Ja hän tunsi vain sääliä, samanlaista sääliä kuin katsellessaan rääkätyn eläimen äänettömiä kärsimyksiä. Mitäpä muuta hän olikaan — pahoinpidelty pienokais-poloinen! Caryllin kasvot punehtuivat jälleen rehellisestä suuttumuksesta, kun hän muisteli heidän ensimmäistä kohtaustaan. Siitä oli vain vähän kolmatta viikkoa. Hän oli eräänä aamuna saattajanansa vain englantilainen palvelijansa lähtenyt ratsastamaan Temacinin suunnalle ja ikävystyneenä tasaiseen, tympäisevään tiehen tehnyt paluumatkalla kierroksen.
Kuninkaanhautojen takana olevien hiekkakumpujen keskellä hän oli äkkiä nähnyt jättiläismäisen arabialaisen armottomasti pieksämässä hentoa tyttöstä, joka kyllä kesti hirveätä kuritusta äänettömästi, mutta kiemurteli tuskissaan ja rimpuili epätoivoisesti vapautuaksensa.
Ajattelematta mahdollisia seurauksia ja muistamatta Saint Hubertin usein toistamia varoituksia, tietoisena ainoastaan hänet vallanneesta raivosta ja harmista Caryll oli luikannut palvelijallensa ja lähtenyt täyttä laukkaa heitä kohti, puristaen sormillansa raskasta metsästysraippaa, joka sattui olemaan hänen kädessänsä.
Pitkä, notkea ruoskansiima oli viuhahtanut ilmassa ja kiertynyt kuristavasti arabialaisen kaulan ympärille; mies oli lysähtänyt polvillensa, kiskoen raipan Caryllin kädestä ja kaatuessansa hellittäen tytön irti. Salamannopeasti hän oli ponnahtanut pystyyn veitsen välähtäessä hänen kädessänsä, repinyt siiman kaulastansa ja syöksähtänyt eteenpäin kasvojensa nytkähdellessä kamalasti, ja hänen hurjista silmistänsä oli hehkunut melkein mielipuolisen raivokasta murhanhimoa.