Kannustaen ratsuansa sivullepäin Caryll oli väistänyt häneen tähdätyn kiukkuisen iskun.
Eikä mies ollut saanut toista tilaisuutta. Sillä palvelija — joka oli kasvatettu Glencaryllin talleissa ja tätä matkaa varten korotettu tallirengistä kamaripalvelijaksi — oli kiiruhtanut isäntänsä avuksi kumartuneena syvään satulassansa ja heiluttaen kädessään maasta sieppaamaansa raippaa ja ohjannut hevosensa suoraan arabialaisen päälle, koettaen ratsastaa hänet kumoon. Ja tämän toisen hyökkäyksen edessä roteva alkuasukas oli pyörähtänyt raukkamaisesti pakoon, juosten aaltoilevalla maaperällä melkein uskomattoman nopeasti, samalla kun palvelija oli ajanut häntä takaa, kajautellen hilpeästi: »Tiehesi!» kunnes ahdistaminen oli tuntunut tarpeettomalta.
Caryll oli laskeutunut ratsailta ja mennyt säälin vallassa tytön luokse, joka oli virunut liikkumattomana hietikolla kasvot alaspäin.
Kun hän aina oli ollut ujo naisten seurassa ja nyt jo pelännyt sekaantumisestansa saattavan koitua tytölle enemmän harmia kuin hyvää, oli hän arasti taputtanut pieksettyä olalle ja olisi toivonut olevansa tuhannen kilometrin päässä.
Värähtäen hänen kosketuksestansa toinen oli noussut verkkaisesti istumaan ja katsellut häntä oudon kummissansa osoittamatta uteliaisuutta tai pelkoa. Hän ei ollut aikaisemmin vähääkään valittanut eikä hänen tummissa, mittaamattoman syvissä, Carylliin suunnatuissa silmissänsä ollut kyyneliä. Mutta hänen huulestansa kihonnut ohut verijuova oli todistuksena tuskasta, jonka hän oli niin sankarillisesti salannut.
Se oli herättänyt Caryllissa ihailua samoin kuin se syvensi hänen sääliänsä.
Hän oli änkyttänyt muutamia sanoja kovinkaan suuresti toivomatta toisen ymmärtävän niitä. Mutta tyttö olikin vastannut sujuvalla ranskankielellä, ja hänen pehmeä äänensä oli ollut väsyneen venyttelevä, vaikka hänen sävynsä oli ollut melkein huoleton. »Je m'en suis habituée.» Hän oli siihen tottunut! Caryllin rintaan tulvahtanut kiukun aalto oli ollut vähällä tukehduttaa hänet. Hän oli koettanut kysellä tytöltä lisää, mutta vastaukset olivat olleet vältteleviä. Tyttö oli näyttänyt masentuneelta eikä tuntunut välittävän hänen väliintulostaan eikä hänen jatkuvasta läsnäolostaan. Ja tietämättä, olisiko hänen pitänyt lähteä vaiko jäädä, hän oli viipynyt aprikoiden, olisiko hänen niin pitkälle mentyänsä pitänyt yrittää vieläkin suojella tyttöä, kykenemättä kuitenkaan ratkaisemaan miten menetellä.
Tuontuostakin hän oli vaivihkaa vilkaissut tyttöön, joka vastustamattomasti veti hänen silmiään puoleensa. Ja joka kerta oli tytön hunnuttomien kasvojen tavaton kauneus, ilmeitten lapsellinen puhtaus ja raikas sulous, joka tuntui häntä verhoavan, tehneet häneen voimakkaan vaikutuksen. Ja vaikka hän olikin köyhästi puettu, oli hän taivutetun päänsä laesta pienten, paljaitten jalkojensa varpaisiin saakka puhdas.
Tyttö itse oli lopettanut tämän omituisen kohtauksen. Palvelijan palattua hän oli tehnyt pienen, sävyisän, mutta epäämättömästi torjuvan eleen ja vasta sitten jupissut joitakuita sanoja kiitokseksi. Caryllilla ei ollut siis muuta neuvoa kuin poistua, ja hän oli ratsastanut takaisin hotelliin, yhä miettien, oliko hän tehnyt korjaamattoman tuhmuuden vaiko menetellyt ainoalla mahdollisella tavalla, tekisikö terveellinen ojennus hyvää puolisolle, isälle tai rakastajalle — mikä niistä raakalainen lieneekin ollut — vai kostaisiko hän onnettomalle uhrillensa kymmenkertaisesti. Ja häntä oli vaivannut se ajatus, että hento tyttö oli avuttomana raa'an isäntänsä kynsissä.
Senjälkeen olivat he kohdanneet toisensa monesti, sattumalta ja odottamatta kaupungin laitaosissa. Ja tyttö oli aina ollut samanlainen kuin heidän tavatessansa toisensa ensi kerran: hän ei ollut välittänyt Caryllin tulosta eikä kiinnittänyt huomiota hänen lähtöönsä. Hän otti miehen vastaan samoin kuin nähdessänsä hänet ensi kerran, kylmästi ja melkein tunteettomasti.