Hänen käytöksensä ei ollut lainkaan hämmentyneen tapainen, ei vähääkään tyttömäisen keimaileva, eikä hänen puhutellessansa Caryllia hänessä näkynyt häivettäkään sukupuolitietoisuudesta — hänen mieleensäkään ei näyttänyt johtuvan, että he olivat mies ja nainen kahdenkesken. Sellaista hän ei ollut odottanut itämaalaiselta naiselta. Ja usein hän oli aprikoinut, olikohan syy hänessä itsessänsä eikä tytössä, aiheuttivatko hänen oma ujoutensa ja kömpelyytensä sen, että tyttö aina esiintyi häntä kohtaan tyynesti ja kiihkottomasti.
Mutta hänen tyyneydessänsäkin oli luonnoton tuntu. Hän oli toisenlainen kuin kaikki lapset ja naiset, mitä Caryll oli ikinä nähnyt; häneltä näytti puuttuvan eloisuutta, ja hän tuntui penseältä, vain ulkoisten vaikutteiden liikuttamalta, melkein turtuneelta olennolta. Ja hänen silmiensä väsynyt, hervoton ilme ja hänen liikkeittensä elottomuus johtivat Caryllin mieleen kauniin, intohimottoman automaatin.
Hän ei koskaan puhunut varsin paljoa.
Hän saattoi istua ääneti pitkiä toveja, poltellen Caryllin tarjoamia savukkeita ja tuijottaen haaveksivasti kaukaisuuteen ikäänkuin hänen ajatuksensa, jos hänellä todella oli ajatuksia, olisivat harhailleet hyvin etäällä.
Mutta jotakin oli Caryll saanut häneltä tietää.
Caryll tiesi nyt, että roteva arabialainen oli tytön isäntä — joskus hän mainitsi miestä isäkseen, toisinaan taas rauhallisesti väittäen, etteivät he olleet sukulaisia — että hän oli vaeltanut miehen seurassa niin kauan kuin muisti kaikissa berberiläisvaltioissa, auttaen häntä työssä, ahertaen hänen hyväksensä, koska häntä pakotettiin pieksämisellä ja nälällä.
Myöskin hänen ammattinsa Caryll oli saanut tietää. Kerran hän oli kohdannut tytön, ja tämän hentojen hartioiden ympäri oli kiedottu iso, musta käärme. Inho oli antanut sijaa vastahakoiselle ihailulle hänen tarkkaillessansa toisen taitavasti käsitellessä kammottavaa matelijaa. Olipa uteliaisuus vielä kyllin voimakas tukehduttamaan hänen inhonsa ja viemään hänet huonomaineiseen café maureen, jossa hän omia tunteitansa sortaen istui katsomassa näytöstä, jonka lopussa hän kihisi harmista, koska oli saattanut katsella esitystä, joka iltaisin houkutteli kahvilaan ennenkuulumattoman paljon väkeä.
Café maure!
Säpsähtäen Caryll heräsi kauan kestäneistä aatoksistaan.
Oliko setä Raoulin lähtölause ollut satunnainen huomautus vai oliko hän saanut tiedon siitä, että Caryll oli muutamia kertoja käynyt loukossa, jonka hän Tuggurtiin saapuessansa oli jyrkästi tuominnut sietämättömän ellottavaksi? Hän oli Saint Hubertin seurassa käynyt kahvilassa päivän tai parin kuluttua heidän tultuansa kaupunkiin. Ja muistaen silloin lausumansa arvostelut ja puolittain häveten tunnetta, joka nyt veti häntä sinne, ei hän ollut hiiskunut mitään seuraavista käynneistänsä.