Iltapäiväinen tapaus oli antanut hänelle iskun useammassa kuin yhdessä mielessä.
Hän tunsi näytelleensä surkeata osaa markkinapaikalla sattuneessa hurjassa jupakassa, ja hänen ylpeyttänsä kirveli vieläkin, kun hän ajatteli, kuinka avuttomalta hänen oli täytynyt näyttää häntä pelastamaan tulleen arvokkaan arabialaisen silmissä.
Hän oli luonnollisestikin kiitollinen siitä, että toinen oli sekaantunut juttuun ja pelastanut hänet hankalasta asemasta. Mutta hänen kiitollisuuteensa sekaantui syvälle juurtunutta harmia. Ennakkoluuloistansa ja rotua kohtaan tuntemastansa vihasta huolimatta hän oli kiitollisuudenvelassa arabialaiselle. Ja se sama arabialainen oli pakottanut hänet tunnustamaan sellaista, mitä hän ei ollut ikinä mielinyt tunnustaa, oli särkenyt hänen ennakolta kehitetyt mielipiteensä ja antanut hänelle aihetta ajatteluun, joka pani hänen mielensä myllerryksiin.
Hän ei tahtonut oikoa mielipiteitänsä. Hän ei tahtonut olla kiitollisuudenvelassa ainoallekaan arabialaiselle.
Yhäti äkäisesti pohtien sitä mielessään hän meni jonkun ajan kuluttua alakerran ruokasaliin nauttiakseen yksinäisen päivällisensä.
Ja istuen yksin pöydässänsä selkä käännettynä kauppamatkustajain meluisaan parveen päin hän oli vain lukevinaan edessänsä olevaa avattua kirjaa, jatkaen pohtimistansa aterian kaikkien ruokalajien aikana, kunnes hän vihdoin huomasi tuijottavansa kupissa höyryävään, väkevään, mustaan kahviin ja vähäiseen lautaseen, jolla oli käpristyneitä taateleita, hotellin ainoata jälkiruokaa.
Tänä iltana ei niistä kumpikaan viehättänyt häntä ja kumarrettuansa varsin itsetietoisesti meluavien kauppamiesten suunnalle hän poistui takaisin omaan huoneeseensa.
Viritettyänsä vanhan piippunsa hän katsahti kelloonsa. Vasta kahdeksan. Vielä ainakin kaksi tuntia, ennenkuin hänen sopisi säädyllisten ihmisten tapaan paneutua vuoteeseen. Viskattuaan ruokotuolista kokoelman kirjavia silkkipieluksia hän veti tuolin lähemmäksi lamppua ja sijoittui päättäväisesti lukemaan.
Hänen kädessänsä oleva ohut, vaatekantinen kirja oli metsänhoitoa koskeva tutkielma, ja se ala olisi milloin muulloin tahansa kiinnittänyt hänen mieltänsä syvästi. Mutta nyt se ei jaksanut pitää hänen mielenkiintoansa vireillä.
Koettipa hän keskittää huomiotansa vaikka kuinka tiukasti, pyrkivät hänen ajatuksensa harhailemaan, ja hänen ja painetun sivun välillä tuntui väikkyvän kuva pienestä, taivutetusta päästä ja hienoista, soikeista kasvoista, joiden surullisia, tummia silmiä peittivät pitkät, kaartuvat, paahtuneille poskille ulottuvat silmäripset.