Kylmäverisesti silmäillen kiihtyneiden kasvojen merta hän seisoi hetkisen, terästäen itseänsä. Mutta samassa hälinä äkkiä vaimeni ja hänen ympärillensä kertynyt väkijoukko näytti hajaantuvan, jättäen hänen eteensä avoimen tilan.
Ja aukeamaa reunustivat hevoset, muodostaen kujan, jota myöten verkkaisesti asteli yksinäinen arabialainen. Tulija oli keski-ikäinen, kookas, hienonnäköinen mies; hänen vakavia parrakkaita kasvojansa varjosti lumivalkea burnusi, jossa välkkyi kunniamerkkejä, ja ulkoasusta päättäen hän oli korkea-arvoinen päällikkö ja rotunsa komein edustaja, mitä nuori englantilainen oli siihen mennessä nähnyt.
Ja yhäti jonkun verran hengästyksissään ja hämmentyneenä Caryll tarkkaili hänen lähestymistänsä sekavin harmin ja kiitollisuuden tuntein. Mutta ei edes hänen harminsa jaksanut vastustaa hänelle lausuttuja kohteliaita anteeksipyyntöjä. Tehden nopean salaamin, joka ei millään tavoin ollut alistuvan kunnioituksen osoitus, vaan yksinomaan vertaisen kohtelias tervehdys vertaiselleen, ojensi päällikkö kätensä.
»Monsieur le vicomte hyväksynee anteeksipyyntöni ja suonee anteeksi kansalaisteni karkean esiintymisen», virkkoi hän hitaasti kaunissointuisella äänellä. »Tällaisia valitettavia välikohtauksia sattuu joskus matkailijalle. Minä itse jouduin kerran rahvaan kynsiin Pariisissa», lisäsi hän hiukan hymyillen, niin että toinen näki vilahdukselta hänen moitteettoman valkeat hampaansa hyvin hoidettujen viiksien takaa.
Varman käytöksen ja koulutetun, hienostuneen äänen lisäksi oli miehessä vielä jotakin muutakin, jotakin epämääräistä, mutta eittämättömän vakuuttavaa, mikä sai Caryllin tuntemaan, että rodun ja ihonvärin erilaisuudesta huolimatta hänen edessänsä oli hänen vertaisensa, jonka sukuperä oli yhtä korkea kuin hänenkin ja joka oli äärettömän paljoa hienotuntoisempi ja neuvokkaampi kuin hän.
Häneen katsovat totiset, hyväntahtoiset silmät saattoivat hänet äkkiä tuntemaan itsensä kovin nuoreksi ja kömpelöksi. Ja saamattomasti sopertaen hän jotakuinkin kehnosti selitteli mellakan syytä tälle tarpeen hetkellä ilmestyneelle ystävälle, joka oli niin auliisti tullut hänen avuksensa ja joka näytti niin täydelleen tietävän, kuka ja mikä hän oli.
Tunsiko siis koko Tuggurt hänet?
Hänen mieleensä johtuivat Saint Hubertin muutamia tunteja sitten lausumat sanat, ja nyt se huomautus tuntui vakuuttavammalta kuin silloin. Hänet tunnettiin täällä laajemmalti kuin hän oli aavistanutkaan. Kun hän itse ei ollut välittänyt muista, ei hän ollut kuvitellutkaan toisten kiinnittäneen huomiota häneen. Mutta nähtävästi oli hän herättänyt huomiota; ja hän tunsi nöyryytystä käsittäessään, että hän näiden ihmisten mielestä ansaitsi huomiota ainoastaan kuuluisan Ahmed ben Hassanin poikana. Se ajatus oli vimmastuttava ja piti häntä hyvin harvasanaisena hänen astellessansa takaisin hotelliin tämän uuden tuttavansa seurassa, kuunnellen päällikön keveän sujuvaa puhelua, osoittaen suurempaa kunnioitusta kuin koskaan sitä ennen ainoallekaan arabialaiselle ja aprikoiden, mitä hänen pitäisi sanoa ja tehdä henkilölle, joka, kuten hän itse oli ilmaissut, oli sekä sheikin että myöskin Saint Hubertin läheinen ystävä.
Mutta päällikkö otaksuttavasti havaitsi paremmin kuin Caryll itse, kuinka hämillänsä viimemainittu oli, ja ratkaisi pulman yhtä kerkeän hienotunteisesti kuin oli aikaisemminkin esiintynyt. Heidän saavuttuansa hotellin ovelle hän nousi jälessänsä talutetun uhkean, valkean ratsun selkään, vakuutti vielä kerran hyvää tahtoaan ja lausui muutamia kohteliaita jäähyväissanoja sekä lähti pois, ratsastaen lyhyttä laukkaa saattueensa seuraamana.
Caryllin mielessä läikkyi monenlaisia tunteita, kun hän meni yläkertaan omaan huoneeseensa.