Tänään hän nähtävästi saisi kylliksensä. Hän oli kuullut puhuttavan Aissaouian veljeskunnan dervisheistä ja tiesi, mitä hänellä oli odotettavissa seisoessansa kulmakarvat yhteen rypistettyinä ja kädet työnnettyinä syvälle taskuihin, inhon vallassa katsellen vääntelehtivää ja kiemurtelevaa puolialastonta olentoa, jonka poskien lävitse oli työnnetty pari ohutta teräspuikkoa ja joka seisoi mielipuolisen hurjistuneena piirin keskellä pää takakenossa, kasvo- ja kaulalihakset kamalasti pullistuneina, ja piti palavaa soihtua paljaalla, vanhojen poltto- ja viiltelyarpien naarmuttamalla rinnallansa.
Se oli uskonkiihkoilijan esityksen huippukohta, ja näytös oli melkein lopussa.
Dervishi seisoi vielä minuutin tai pari ikäänkuin haltioissansa, raollaan olevissa silmissänsä lasimainen kiilto, ja vapisi hurmioissaan, huohottaen ja vinkuen kuin rääkätty eläin.
Sitten hän äkkiä retkahti pitkäkseen maahan, ja palvelija syöksähti levittämään vaipan hänen nytkähtelevän ja vapisevan ruumiinsa verhoksi. Caryll oli nähnyt kylliksi ja enemmän kuin kylliksi, mutta oli vaikeampi päästä pois lumotusta piiristä kuin sinne sisälle.
Vihdoin hänen onnistui tunkeutua ulos koko tunteikkaan olemuksensa väristessä, ja hän kääntyi poistumaan raivoissaan itsellensä.
Mikä ihme hänet oli saanut katselemaan moista hirveätä näytäntöä? Hänen olisi pitänyt arvata, että jotakin ilkeätä oli tekeillä, koska nuo likaiset kerjäläiset pysyivät niin hiljaa ja tarkkaavaisina.
Hän käveli ripeästi, mutta ei ollut ehtinyt kuin muutamia askelia, kun hänen hihastansa nykäistiin ja hän seisahtui äkkiä. »Opas, monsieur, haluatteko opasta? Näytän teille koko Tuggurtin, monsieur. Vien teidät tänä iltana café maureen. Monsieur näkee uled nailit — tanssijatytöt —» Pehmeällä, mairittelevalla äänellä sokellettu murteellinen ranskankieli vaivasi Caryllin korvia ja hän pyörähti jyrkästi halpaan, pienikokoiseen, sekarotuiseen ruikuttajaan, joka tähyili häntä turmeltuneilla kasvoillansa ilkeä hymy.
Caryllin hermot olivat jo ennestään ärtyneet, eikä hän jaksanut kestää tätä lisäharmia. »En tarvitse, hitto teidät periköön, menkää tiehenne!» ärähti hän, nykäisten käsivartensa irti. Mutta miehestä ei niin helposti päässyt eroon. Puolittain julkeasti, puolittain matelevasti hän seurasi itsepintaisesti perässä, syytäen sanoja tulvimalla, kunnes hänen vain vähän verhotut vihjauksensa saivat Caryllin pyörähtämään ympäri silmät leimuavina ja kasvot punaisina. »Herjetkää jo, te likainen pieni elukka! Vat'en — emchi — niin, menkää hornaan!» kiljaisi hän äkäisesti, harmitellen hartaasti kuuntelevia huvitettuja katselijoita, joita kertyi melkein heti, tunkeutuen eteenpäin ja sulkien heidät piiriinsä.
Häntä tervehdittiin rohkaisuhuudoilla ja pilkallisilla ulvahduksilla, samalla kun väkijoukko rahvaan kaikkialla maailmassa noudattaman tavan mukaisesti alkoi jakautua puolueisiin kevytmielisen tietämättömänä riidan syystä, kiljuen, viittoillen ja siirtyen puolelta toiselle sitä mukaa kuin eri puolueiden mieskohtainen innostus kasvoi. Vähän aikaa vallitsi hornamainen meteli. Sysittynä ja tyrkittynä sinne tänne kymmenkunnan käden kiskoessa häntä ja parinkymmenen äänen huutaessa käsittämättömiä sanoja hänen korviinsa Caryll silmäili rahvasta vimmaisen raivon vallassa, kiroten asemansa naurettavuutta ja ensi kertaa harmitellen sitä, ettei kyennyt tekemään itseänsä ymmärretyksi.
Hän ei tuntenut pelkoa, vaan ainoastaan kiukkua ja katkeraa nöyryytystä. Jos hänellä olisi ollut edes alkeellisetkaan tiedot arabiankielestä, olisi hän voinut selvittää jutun parissa minuutissa. Mutta asiain näin ollen, oli hänen pakko alistua tähän pulaan, joka loukkasi hänen ylpeyttänsä pahasti. Eikä hän enää kauan sitä sietäisi, mietti hän sisunsa alkaessa kuohua. Hän ei aikonut seisoa täällä hupsuna narrina ihmisten pilkattavana. Jollei hän mitenkään muutoin pääsisi pulmasta, oli hänellä kaksi kättä, ja hän osasi käyttää niitä, Jumalan kiitos! Jollei mitään tapahtuisi lähiminuutteina, yrittäisi hän tapellen raivata itsellensä tien, olipa se sitten arvokasta tai ei, hitto soikoon!