Hattu silmille painettuna Caryll karttoi ohikulkijoita niin tarkoin kuin suinkin, meni pitkin aukeaman laitaa ja saapui kenenkään häiritsemättä markkinapaikan toiselle puolelle.
Siellä hän pysähtyi vähäksi aikaa päästäksensä selville suunnista. Hänen oikealla puolellansa oli iso, himmeästi valaistu rakennus, jonka hän tiesi kasarmiksi.
Hänen tiensä oli vasemmalla.
Siihen saakka oli ollut siksi valoisaa, että hyvin näki liikkua, mutta hänen edessänsä oli sysimusta pimeys. Tunnustellen taskussansa olevaa sähkölamppua hän lähti varmana pitkälle, kaupungin ulkoliepeillä sijaitsevalle café maurelle vievälle kujalle.
Hänen kummallakin puolellansa kohosi korkeita muureja, ja niiden takana levisi puutarhoja, joissa solakat palmut kohosivat viikunapuiden ja parhaillaan lehteen puhkeavien granaattiomenapuiden yläpuolelle.
Oli siksi pimeä, ettei niitä näkynyt, mutta hän kuuli leudon tuulen suhisevan puiden oksissa ja palmujen kuivien lehtien kahisevan.
Ja edetessänsä hän tunsi, että hänen sivuitsensa meni muita kiiruhtavia olentoja, toisia tulossa, toisia menossa, ja haluamatta käyttää taskulamppuansa hän hapuili varovasti eteenpäin pimeässä.
Mutta jo heti alussa hänen jalkansa takertui johonkin, ja hän kaatui melkein suinpäin. Noustuansa jälleen pystyyn hän painoi taskulamppuunsa valon ja ärähti omaa tyhmyyttään nähdessänsä valosäteiden välkkyvän kahdesta tien poikki ulottuvasta, ohuesta teräskiskosta. Hän oli unohtanut kapeat ammusraiteet, jotka kujan poikki veivät etäiselle kasarminpihalle. Hänen olisi pitänyt ne muistaa. Jo monesti ennen hän oli kompastunut niihin.
Nyt hän alistui käyttämään sähkölamppuansa ja asteli ripeästi eteenpäin, kunnes kuja päättyi yhtä äkkiä kuin oli alkanutkin puutarhamuurien kääntyessä suorakulmaisesti sivuille, jättäen hänen eteensä aukeaman.
Lähellänsä hän parhaiksi erotti pienien, likaisten telttojen himmeät ääriviivat; siellä majailivat uled nailit — se oli heidän ainoa turvapaikkansa Tuggurtissa.