Mutta kaukana kallionulkoneman takana, joka salasi mustalla hevosella ratsastavan miehen hänen huolestuneitten seuralaistensa näkyvistä, kiiti hän aavikolla, eikä hänen kasvoillansa ollut minkäänlaisia huolen merkkejä. Unohtaen palvelijoittensa itsepintaisuuden ja oman sisunsa pikaisen purkauksen hän nuoruutensa, voimiensa ja häntä odottavan nautinnon tunnossa ratsasti huimaa vauhtia toiselle kallionulkonemalle, joka samoin kuin hänen jälkeensä jäänyt kieleke pistäytyi hietikkoon parin, kolmen kilometrin päässä.
Näiden kahden kalliohaaran välissä oli luonnon muovaama, laajan hevosenkengän muotoinen amfiteatteri, jota kolmelta suunnalta saartoivat kaartuvat kunnaat, kun taas neljäs sivu avautui lakealle aavikolle. Aamuauringon punertamana kohosi mahtava, säröinen kalliomöhkäle jyrkästi tasangosta, kuvastuen selvästi pilvetöntä, kirkkaan sinistä taivasta vasten ja luoden pitkiä, tummia varjoja hietikolle, joka tuulen pieksämänä värähteli sen juurella.
Se oli verrattoman suurenmoinen ja kiehtova paikka. Mutta rientävä ratsastaja ei nähnyt maiseman villiä kauneutta. Vilkaisemattakaan sivuillensa hän ratsasti arabialaisten tavalliseen hillittömään tapaan suoraan päämääräänsä kohti. Nauttien harvinaisesta vapaudestaan — sillä harvoin hän saattoi tai edes halusikaan erota saattueesta, joka poikavuosilta alkaen oli seurannut hänen kintereillänsä — hän ratsasti kasvot punehtuneina ja tummat silmät palavasti säihkyen.
Ja ratsastaessansa hän lauloi raikkaalla, nuorekkaalla baritoniäänellään valittavaa rakkauslaulua, jonka jokainen rakastunut kaikkialla berberiläisvaltioissa tuntee. »Itke, itke, sydän runneltu», hän hyräili kaihoisasti maanmiestensä tapaan herttaisen välinpitämättömänä siitä, etteivät ne sanat hevillä sopineet sellaisesta miehestä, joka ei suinkaan ollut hylätty, vaan päinvastoin riensi rakastettunsa luokse niin vinhasti kuin hevosenkaviot jaksoivat häntä kiidättää.
Mutta pian hänen synnynnäinen, luontainen varovaisuutensa otti vallan käsiinsä, ja laulu lakkasi hänen lähestyessänsä ratsastusretkensä päämääränä olevaa kallionulkonemaa.
Jossakin noiden sokkeloisten kunnaiden keskellä odotti häntä tyttö — hänen haaveilunsa hento, ujo neito. Mutta täällä hän oli oudossa, vieraassa maassa, ja muukalaisena hänen oli liikuttava varovasti. Sillä kukapa tiesi, kenen muiden korvat paitsi tytön kuuntelivat hänen tuloansa.
Hillittyänsä ratsunsa kävelemään hän kiersi teräväkärkisen kielekkeen ympäri ja pysytellen likellä sen laitaa ratsasti sen suuntaisesti alastomalle kallioseinämälle, joka oli kunnaiden eteläliepeellä.
Se kohosi jyrkkänä ja näköjään tiettömänä; sen ylitse pääsi ainoastaan aikoja sitten kuivuneen, muinaisen joen uurtaman, ahtaan rotkon kautta.
Pienen solan suu tuli kallion sisältä vinottain, ja sen edessä oli ylhäältä irtautuneita kivimöhkäleitä, joten sen löytäminen oli vaikea, mutta mies oli käynyt täällä jo kerran ennenkin eikä tällä kertaa epäröinyt.
Ja myöskin isolla, mustalla hevosella oli muistoja, sillä kun sen isäntä laskeutui ratsailta ja koetti taluttaa sitä synkkään, mutkaiseen solaan, tenäsi se vastaan, korskuen ja vapisten pelosta. Vasta pitkällisen ja jäykän rimpuilun jälestä se alistui etenemään, vilkuillen hurjistuneena puolelta toiselle, silkinhieno karva hiestä märkänä, ja seurasi hermostuneesti syöksähdellen isäntäänsä, joka mairitteli ja hoputteli sitä arabialaiseksi harvinaisen kärsivällisenä.