Käärmeenlumooja ja orkesteri, molemmat saksalaiset ja Caryll itse katselivat pitkin välkkyviä pyssynpiippuja yläpuolellansa virnisteleviin villeihin kasvoihin.
Kuului kova oven läjähdys, ja häly vaimeni äkkiä kuten oli alkanutkin, ja sitä seuranneen hiljaisuuden aikana Caryll kuuli naisen vihlovan huudon.
Kuumeisen levottomana tytön tähden, jota hän nyt äkkiä tiesi rakastavansa, hän yritti pyrkiä hänen luoksensa, mutta rautainen koura painoi hänet takaisin tuolille, ja rimpuillessansa häntä pitelevien paimentolaisten otteessa hän tuskaisena tarkkaili tytön kasvojen hirveätä muutosta.
Unohdettuna oli käärme pudonnut hänen jalkoihinsa, ja vihdoinkin elpyneenä, kasvot kauhean pelon vääristäminä, hän seisoi tuijottaen, tuijottaen kuin sekapäinen. Koneellisesti kääntyi Caryllin katse hänen mielettömän tuijotuksensa suuntaan. Tyttö katseli miestä — miestä, joka seisoi selkä oveen päin ja nyt lähestyi verkalleen, astellen huolettoman ylpeänä valkopukuisten paimentolaisten rivien välitse viimemainittujen painautuessa taaksepäin ja pitäessä häntä varten avointa kujaa huoneen toiseen päähän.
Hän oli nuori, roteva ja esiintyi uhmaavasti, hänen kauniita kasvojansa rumensi puolittain parantunut naarmu, joka oli hänen silkkisiteisen turbaninsa ja mustien, rypistyneiden kulmakarvojensa keskivälissä ja teki hänet oudon uhkaavan näköiseksi, ja hän asteli huolimattoman välinpitämättömänä aiheuttamastansa pelosta, liekehtivä katse kiintyneenä ainoastaan tyttöön, joka hänen lähestyessänsä vapisten perääntyi.
Huone oli hiljainen; jännittynyttä, painostavaa äänettömyyttä rikkoivat vain tuntemattoman tahdikkaat askeleet ja hiljainen, jatkuva valitus, joka lähti tytön huulilta miehen lähestyessä häntä. Vihdoin hän saapui tytön luokse ja seisahtui, ja pelosta uikuttaen vaipui viimemainittu lattialle ja peitti kasvonsa käsillään. Ja miehen pysähtyessä kohosi nopeasti heidän välillensä ison, mustan käärmeen uhkaava hahmo, sihisten kiukkuisesti ja tavoittaen tulijaa kammottavalla päällään. Mutta hymyillen kylmän halveksivasti hän sysäsi matelijan syrjään ja kääntyi jälleen jalkojensa juuressa viruvan tytön puoleen. Hän kumartui, otti tytön pään käsiensä väliin ja pakotti pyörtymäisillänsä olevan poloisen katsomaan häntä silmiin.
Hän tuijotti tyttöön pitkään, hengähdyksenkään häiritsemättä hiljaisuutta.
Sitten hän nauroi; se oli pieni, hiljainen, julma naurahdus, joka uhkui sekä katkeruutta että voitonriemua, ja siepattuansa tytön armottomasti syliinsä mies heitti hänet olalleen. Tyttö virui hervottomana ja avuttomana joko kauhun vallassa tai tajuttomana. Ja vielä hetkisen mies piteli häntä niin, silmäillen huonetta revolverin kieppuessa hänen pitkässä, ruskeassa kädessään. Oli hirvittävän jännityksen hetki, jonka aikana hänen leimuavat silmänsä, joiden katse uhkui raivoa maurilaisen ja äreän tyynien saksalaisten voimattomien hahmojen ylitse, näyttivät tuijottavan suoraan Carylliin.
Purskahtaen sitten uudelleen pilkalliseen nauruun hän nosti kättänsä, ampui päänsä kohdalla olevaa lamppua ja syöksyi ovelle.
Ja hänen juostessaan pamahti vastaukseksi yhteislaukaus, ja huone muuttui äkkiä pimeäksi. Sitten alkaneen hornamaisen kiljunnan ja jalkojenkopinan aikana Caryll tunsi rautaisten sormien, jotka eivät olleet hetkiseksikään hellittäneet otettansa, puristuvan tiukemmin hänen ranteittensa ympärille, tunsi voimakkaiden käsivarsien kiertyvän ympärilleen ja hänen raivokkaasta rimpuilemisestaan huolimatta vetävän häntä nopeasti taaksepäin pieneen, myöskin pimeänä olevaan sisähuoneeseen ja sieltä kiidättävän hänet viileään, sysimustaan yöhön.