Hänen huulillansa väikkyi hymy, kun hän otti verhotun pikku olennon syliinsä ja vilkaisi sinnepäin, missä sudanilaisen vahdin olisi pitänyt olla, mutta missä häntä ei ollut. Oli siksi pimeä, ettei hän erottanut mitään, mutta sillä taholla vallitseva hiljaisuus ilmaisi hänelle, että Ramadan ja S'rir olivat menestyksellisesti suorittaneet osansa seniltaisesta työstä.
Puristaen köykäistä taakkaansa lujemmin hän kääntyi keveästi juoksemaan
Kuninkaitten haudoille päin ikäänkuin poistuaksensa Tuggurtista.
Olisi ollut liian uskallettua palata samaa tietä, jota hän oli tullut. Kaupunkiin pääsi muita, syrjäisempiä polkuja pitkin, ja sinä yönä sopivat ne paremmin hänen tarkoitukseensa. Hän juoksi yli puolitoista kilometriä hidastamatta vauhtiansa, rientäen löyhällä maaperällä kevyesti ja väsymättömästi, tuskin huomaten tytön vähäistä painoa.
Koska hän kahvilasta lähdettyänsä ei ollut nähnyt ketään, oli hän varma, ettei häntäkään ollut kukaan nähnyt. Ja hänen ympäristönsä kaamea yksinäisyys ja tähtikirkkaan yön juhlallinen kauneus tuntuivat olevan kummallisesti sopusoinnussa hänen mielialansa kanssa. Viikkokausia hän oli haaveksinut, mitä tämä yö hänelle merkitsisi, viikkokausia suunnitellut, mitä tämä yö hänelle toisi, ja hänen sydämensä oli tulvillansa rajua riemua hänen kiitäessänsä hämyssä.
Melkein voittamattomista vaikeuksista huolimatta hän oli tehnyt sen, mitä oli päättänyt tehdä, ja hänen kostonsa ensimmäinen osa oli toteutettu.
Ja tämä kaivattu kosto oli ollut mahdollinen Ramadanin ja S'ririn avulla. Ilman heitä hän ei olisi kyennyt tekemään mitään, sillä ilman heitä hän ei olisi edes jäänyt henkiin täyttääkseen suuren valansa, jonka hän oli vannonut viruessansa köytettynä ja avuttomana kehnossa majassa. He olivat hänet sieltä löytäneet. Ilman pienintäkään epäilystä hän tiesi, mikä hänen kohtalonsa olisi ollut, jolleivät he olisi tulleet. Hän oli kuullut liian paljon, arvannut liian paljon sellaista, mikä oli vaarallista niiden miesten turvallisuudelle, jotka olivat houkutelleet hänet ansaan. Ilman Ramadania ja S'ririä hän olisi kuollut seuraavana päivänä ja hänen kuolemansa olisi ollut kauhea.
Niiden kammottavien kärsimystuntien muisto seuraisi häntä koko elämän. Hänen kasvonsa olivat kosteina hiestä hänen nyt ajatellessansa sitä. Hän oli jo melkein lakannut toivomasta, kun Ramadanin leveät hartiat olivat kohonneet pienen ikkunan tasalle, ikuisuudelta tuntuvan ajan hän oli odottanut, hikoillen toivon ja pelon sekaisesta tunteesta, sillä aikaa kun veljespari uurasti murtaessansa tietä sisälle, ja hän oli täydelleen pyörtynyt, kun S'rir oli leikannut poikki hänen turtuneita, voimattomia jäseniänsä kahlehtineet siteet.
Muutamista sitä seuranneista tunneista hän ei muistanut mitään. Hän ei ollut aavistanutkaan, kuinka yli-inhimillisesti hänen palvelijansa olivat ponnistelleet kiskoessansa hänen tarmotonta ruumistansa ahtaasta aukosta, ei muistanut mitään ratsastuksesta, jonka aikana hän oli levännyt tajuttomana Ramadanin voimakkailla käsivarsilla S'ririn seuratessa käyttäen hänen ratsuansa, jonka he olivat löytäneet, ennenkuin olivat seuranneet hänen jälkiänsä autioon kylään, johon hänet oli viety.
Hänet oli herättänyt kipu, kun hänen nyrjähtänyt olkapäänsä oli kiskottu paikoillensa. Ja tajuihinsa tultuaan hän oli ponnekkaasti pannut vastaan seuralaistensa koettaessa taivuttaa häntä palaamaan isänsä leirille. Hän oli vannonut valan, eikä mikään voima maan päällä saisi häntä luopumaan siitä. Ja vähitellen hän oli suostuttanut palvelijansa, kunnes he halusivat kostoa yhtä kiihkeästi kuin hän itsekin.
Mutta heidän esittämänsä nopea, harkitsematon kosto oli hylätty ja sensijaan valittu hienompi ja hivelevämpi tapa. Ne, jotka arkailematta olisivat olleet valmiit tappamaan hänet, ansaitsisivat kuoleman, mutta hänen oli otettava huomioon muutakin kuin omat kärsityt vääryydet.