Vasta silloin välähti hänen mieleensä arvelu, olikohan hänen huolitellun tarkkoja ja tiukkoja määräyksiänsä noudatettu täsmällisesti vai olikohan hänen haalimansa lakeja halveksiva kannattajajoukko kiihtymyksen hetkellä viehättynyt rikkomaan saamiansa ohjeita ja käyttänyt tilaisuutta hankkiaksensa itselleen hyötyä ja harjoittaaksensa vallattomuutta tai tehdäksensä vieläkin pahempaa.
Heidän joukossansa oli paljon sellaisia, jotka eivät panneet hengelleen arvoa, epäilemättä useita, joilla oli omia vanhoja kalavelkoja maksettavina — kahvilassa oli sinä iltana ollut vähintään yksi tunnettu rahanlainaaja. Hän tiesi ottaneensa niskoillensa suuren vastuun, ja se tieto syvensi hänen otsansa ryppyjä, kun hän kääntyi veljesparin puoleen ja kysäisi lyhyesti:
»Sattuiko selkkauksia?»
Ramadan kohautti hieman olkapäitänsä.
»Ei lainkaan, herra», vastasi hän miltei pahoittelun häive syvässä äänessään. »Kaikki kävi määräystesi mukaan, Allahin kiitos. Joillakuilla lienee huomenna pää hellänä, mutta kukaan ei saanut vammoja. Maurilaisella ei ollut mitään — hän tappeli kuin kymmenen paholaista, se uskoton koira. Vanhemmalla muukalaisella — tämä.» Hän laski pöydälle pullean lompakon. »Jätimme heidät sidottuina ojaan ja panimme veitsen heidän likellensä. He kyllä pääsevät vapaiksi ennen aamua — Allah heitä kirotkoon! Olisi ollut parempi surmata heidät, herra. He myrkyttävät maata.»
Kuuntelematta seuralaisensa huomautuksia Ahmed otti lompakon ja silmäili hätäisesti sen sisältöä. Mutta tiheästi kirjoitettujen liuskojen kieli oli hänelle outoa, ja hän tunki paperit takaisin nahkaiseen koteloon ja viskasi sen pöydälle, tehden inhoisan eleen ja pyyhkien sormiansa ikäänkuin olisi koskettanut jotakin saastaista.
»Entä vahti?» tiedusti hän, katsahtaen taaskin palvelijoihinsa. Tällä kertaa vastasi S'rir hymynsä käydessä leveämmäksi. »Hän nukkuu makeasti sipulipenkillä», virkkoi hän hihittäen. »Ramadanin oli iskettävä lujasti — heillä on rautaiset kallot, noilla neekereillä.»
Hän viivytti heitä vielä hetkisen, kuunnellen lisää yksityiskohtia seniltaisesta työstä ja antaen määräyksiä seuraavan päivän varalle, ennenkuin lähetti heidät pois.
Ja heidän mentyänsä hän istui kauan pöydän ääressä, synkästi tuijottaen lautasten ja vatien seassa viruvaa lompakkoa. Jos sen sisältö oli sellainen kuin hän varmasti uskoi, niin mitä pikemmin se oli viranomaisten käsissä, sitä parempi; jos hän oli erehtynyt, voitiin se palauttaa omistajalleen — ja pyytää anteeksi. Mutta hän ei luullut, että se palautettaisiin. Hänellä oli syvä sisäinen vakaumus, ettei hän ollut erehtynyt näihin epäilyttäviin ulkomaalaisiin nähden, että he olivat vaarallisia hänen rakastamallensa maalle. Ja palvellaksensa sitä maata oli hän valmis uskaltamaan jotakin.
Jos tämän illan seikkailu olisi päättynyt vakavasti, ei hänellä, sen hän tunsi, olisi ollut muuta neuvoa kuin antautua ranskalaisen komendantin haltuun ja kestää seuraukset. Mutta kun kaikki oli käynyt näin, eivät sankarilliset toimenpiteet olleet tarpeellisia. Vallitsevaan tilanteeseen katsoen eivät viranomaiset hyvin todennäköisesti olisi tietääksensäkään mellakasta, joka oli päättynyt ilman verenvuodatusta. Ja jos siitä koituisi ikävyyksiä, oli hänellä sitten vielä aikaa astua esiin ja pyytää julkisesti anteeksi.