»Rakastit minua?» ärähti mies. »Vai rakastitko sitä vaaleatukkaista muukalaista, joka oli café mauressa tänä iltana? Tahdoitko puhua hänelle kuolleesta rakastajastasi kohdatessasi häntä kaikissa mahdollisissa yksinäisissä paikoissa Tuggurtissa? Koskeeko se sinuun?» pilkkasi hän nähdessään toisen hätkähtävän. »Arvelitko peijata häntä samoin kuin peijasit minua hankkiaksesi hyötyä sille hornanhengelle, jonka omaisuutta olit? Vai rakastitko häntä — oi, sinä monien rakastajien neito?» Mies nauroi julmasti.
»En rakastanut häntä — en ole milloinkaan rakastanut muita kuin sinua.
Oi, herra, etkö usko minua?» nyyhkytti tyttö.
Kiroten kumartui Ahmed irroittamaan häntä piteleviä tutisevia sormia.
»En ikinä! Kautta Allahin, en ikinä!»
Mutta Jasmin takertui suonenvedontapaisesti kiinni häneen, painaen pientä, huohottavaa rintaansa hänen polviansa vasten, pää takakenossa, kyyneleisissä silmissä rukoileva ilme.
»Herra, minä vannon…»
»Älä vanno!» jyrähti mies. »Etkö ole ennenkin vannonut — ja väärin?» Ja kiskaistuansa häneen takertuneet kädet irti hän pyörähti kantapäällään ympäri.
Vähän aikaa hän seisoi viereisessä, hyvätuoksuisessa ja upeassa huoneessa kädet nyrkissä ja hengitti raskaasti.
Sitten hän alkoi astella lattialla, kävellen edestakaisin verkkaisin, kuulumattomin askelin, potkien syrjään tiellänsä olevat kirkasväriset, kirjaillut pielukset ja kuunnellen silkkiverhojen takaa kantautuvaa hiljaista nyyhkytystä. Hänet valtasi kiukun puuska. Se pieni hupakko! Luuliko hän kyynelillä ja lisävaiheilla taivuttavansa hänet uskomaan? Luuliko hän voivansa pelastaa itsensä vakuuttamalla viattomuuttansa? Mielikö hän taaskin viekoitella häntä harvinaisen kauniilla kasvoillaan ja vartalollaan, peijata häntä, kuten oli ennenkin peijannut, jotta hän luopuisi kostostansa? Aikoiko tyttö jälleen niin halvalla ostaa niin julmasti murskaamansa luottamuksen?
Hän oli antanut Jasminille rakkautensa — ja tyttö oli pettänyt hänet. Hän oli luottanut tyttöön — ja tämä oli valehdellut hänelle. Ja välttääksensä rangaistustaan tyttö valehtelisi hänelle taaskin. Harjaantuneena kavaltamaan ja pettämään — olihan hän, Ahmed, todennut hänen valheellisuutensa — tyttö oli äskenkin näytellyt osaansa tavattoman taitavasti, itkien ja takertuen häneen niin vilpittömän näköisenä, että hän olisi uskonut, jollei hän olisi muistanut sitä toista kertaa, jolloin Jasmin oli itkenyt, takertunut häneen — ja houkutellut hänet ansaan. Luuliko Jasmin rakkauden vielä kytevän hänen sydämessänsä! Pitikö hän häntä niin suurena hupsuna? Tarvittaisiin enemmän kuin kyyneliä ja halauksia parantamaan sitä haavaa, jonka Jasmin oli häneen iskenyt, saamaan hänet unohtamaan sen lyhyen onnenunelman, joka särkyessään oli rikkonut hänen haaveensa ja tuhonnut hänen luottamuksensa. Rakkaus oli mennyttä. Vain koston riemu oli hänelle jätetty. Vapisevin sormin hän sytytti savukkeen ja kiiruhti ulos huoneesta, sulkien oven jälkeensä. Pienessä etuhuoneessa oli ruoka häntä odottamassa. Hän oli koko päivän ollut liian kiihtynyt syödäksensä paljoa, eikä hänen mielensä nytkään tehnyt syödä. Hän tunsi vain polttavaa janoa ja joi kupin toisensa jälkeen kiehuvan kuumaa, mustaa kahvia, polttaen lukemattomia savukkeita istuessansa otsa rypyssä ja tuijottaessansa edessänsä olevaan melkein koskemattomaan illalliseen.
Ja vihdoin saapuivat hänen luoksensa Ramadan ja S'rir, edellinen tapansa mukaan vakavana ja katse totisena, jälkimäinen hymyillen tavallista arvoituksellista hymyänsä.