Jasmin horjahti taaksepäin, tehden ymmälle joutuneen eleen. »Mitä peliä olen pelannut?» änkytti hän. Ja äkkiä hän nyt ensi kerran vilkaisi ympärilleen nopeasti ja salavihkaa, silmissänsä hurjistunut, etsivä ilme, samanlainen kuin satimeen joutuneella eläimellä. Ahmed tarkkaili hänen vaanivaa, säikähtynyttä katsettaan huulillansa hieno, ivallinen hymy.
»Täällä ei ole ikkunaa», pilkkasi hän. »Tämä on varmempi vankila kuin se, johon sinä minut viekoittelit.»
Tytön silmiin kihosivat kyyneleet, ja hän väänteli käsiänsä epätoivoisesti. »Mitä sinä tarkoitat?» valitti hän. »Oi, rakkaani, mitä olen tehnyt, koska olet noin muuttunut?»
»Mitä olet tehnyt?» kertasi toinen tylysti. »Voitko sitä kysyä? Sinä, joka niin hyvin näyttelit sinulle määrättyä osaa — joka pidit minua narrinasi valheilla, suudelmilla ja väärillä rakkaudenvaloilla, kunnes saapuivat ne miehet, jotka olivat neuvoneet sinua peijaamaan ja pettämään.»
Tuskaisesti parahtaen Jasmin heittäytyi hänen jalkojensa juureen, kietoen käsivartensa hänen ympärilleen. »En kertaakaan ole valehdellut sinulle — en koskaan pettänyt sinua», uikutti hän. »Herra, etkö usko — rakastan sinua.»
»Ja kuinka monta kertaa olet aikaisemmin rakastanut», tokaisi Ahmed katkerasti. »Kuinka monta miestä olet narrannut ja pettänyt, kuten narrasit ja petit minua?»
Tyttö vapisi kovasti, ja hänen silmiinsä tuli epäilyksen ja kauhun ilme. »Luuletko sinä niin?» supatti hän arasti. »Luuletko minun pettäneen sinua?»
Värähtämättä silmäili mies häntä synkästi.
»En luule, vaan tiedän», virkkoi hän raskaasti. Sitten hänen äänensä äkkiä muuttui. »Luuletko sinä minua vieläkin samaksi sokeaksi hupakoksi, joka olin?» kivahti hän intohimoisesti. »Sanon sinulle, tyttö, että minulla oli aikaa muistella ja punnita viruessani odottamassa kuolemaa siinä kurjassa onkalossa, johon minut raahattiin. Kuulin, mitä he puhuivat koettaessansa kiristää minulta niitä tietoja, jotka he arvelivat minun saaneen. Silloin opin tuntemaan sinun teeskentelemäsi rakkauden arvon. Silloin opin tietämään, minkä tähden tulit syliini sinä aamuna — sinä, joka siihen saakka olit ollut niin neitseellisen siveä. Naurattiko sinua, kun säästin sinua rakkauteni tähden — sen rakkauden, joka kuoli, kun opin tuntemaan petollisuutesi? Kautta Allahin, enää et minulle naura. Kuten minä kärsin, niin saat sinäkin kärsiä — kunnes kyllästyn sinun kärsimyksiisi.»
Hänen äänensä oli käheä ja värisi raivosta. Ja vapisten nosti tyttö päätänsä, katsoen häneen omituisesti. »Etkö yhtään sääli, herra?» huohotti hän. »Enkö jo ole kärsinyt kylliksi? Eikö minua pieksetty, kun itkin sinun tähtesi, ja rääkätty nälällä, kun en suostunut saksalaiseen, joka halusi minua omakseen. Hän vannoi loppujen lopuksi ottavansa minut; vain Tuggurtissa sain muka liikkua vapaana. Mutta minä — minä olisin mieluummin kuollut kuin sietänyt hänen intohimoaan. Kuinka olisin voinut mennä hänen omakseen, kun yhäti rakastin sinua?»