Hänen hiljaa kolkutettuansa se avautui ja sulkeutui nopeasti hänen jälkeensä, ja hän asteli kapealla, himmeästi valaistulla polulla, joka vei avoimelle pihalle. Siellä oli sammioihin istutettuja, kukkivia pensaita ryhmitettyinä yksinäisen palmupuun ympärille, joka kohotti viuhkamaista latvaansa tuikkivia tähtiä kohti.
Vähäisen, tiilillä lasketun nelikulmion halki hän meni pieneen etuhuoneeseen, joka oli koristettu vanhanaikaisilla tuliaseilla ja metsästysvälineillä, ja sitten avaraan sisäsaliin, jossa oli sekaisin kallisarvoisia, huolitellusti muovaeltuja arabialaisia ja ranskalaisia huonekaluja ja joka ylellisesti sisustettuna sekä herpaisevan ja hienon aistillisena tuntui huokuvan nautinnonhimoa, velttoutta ja mukavuudenrakkautta.
Sen ilma oli suitsutuksen ja kukkientuoksun täyttämä, sen seinillä oli paksuja verhoja ja lattialla pehmeät Guémarin matot, jotka vaimensivat kaikki askelten äänet, ja vaikkakin siihen astuva aavikkolainen oli kasvanut ylellisyyden ympäröimänä, tuntui se hänestä kullalla silatulta vankilalta. Ja vankila se olisikin siihen saakka, kunnes hänen tehtävänsä Tuggurtissa olisi suoritettu, mietti hän jurosti. Huoneisto päättyi makuukammioon, johon päästiin silkkiverhojen peittämän kapean kaariholvin kautta.
Se oli pienempi kuin viereinen huone, kalustettu yhtä ylelliseen tapaan, ja siinä oli samanlainen sekava kokoelma itämaista ja eurooppalaista kalustoa.
Ja tässä sisimmässä huoneessa, tässä vankilan sisällä olevassa vankilassa, hän vihdoin laski taakkansa lattialle, soluttaen hänet pystyyn ja vapauttaen hänet burnusin tukahduttavista laskoksista. Äkillisen valon huikaisemana, sekavana ja vapisten huojui tyttö huumaantuneena, huomaamatta ympäristöään, pelokkaat silmät kiintyneinä uhkaaviin, hymyttömiin kasvoihin, jotka olivat niin toisenlaiset kuin hänen muistamansa nauravat, poikamaiset kasvot.
Kunnioitus ja ihmettely näyttivät kilpailevan hänen kasvojansa pingoittavan pelon kanssa hänen tuijottaessansa mieheen ja pienien käsiensä hapuillen siirtyessä ylöspäin tarttuakseen värähtelevään kaulaan.
Hitaasti hän hiipi eteenpäin.
»Luulin — ihan äsken — näkeväni haamusi», kuiskasi hän peloissaan. Sitten hän päästi tukahdutetun huudahduksen, puolittain liikutuksen, puolittain nyyhkäyksen, levitti kätensä ja juoksi Ahmedia kohti. »He väittivät — sinun kuolleen!» ähkäisi hän. Mutta hänen silmistänsä uhkuva ilo haihtui yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin toisen uhkaavasti tuijottaessa häneen.
Naurahtaen lyhyeen ja hurjasti mies astui pois hänen vapisevain sormiensa ulottuvilta.
»Me emme kuole niin helposti — me, minun isäni suvun pojat», vastasi hän verkkaisesti. »Me elämme — tuhotaksemme ne, jotka mielivät tuhota meidät. Oi, sinä ovela tyttö, eikö mieleesikään juolahtanut, että joskus takertuisit omaan paulaasi? Olet pelannut kavalaa peliäsi kerran liian usein, pieni hupsu.»