Hänen mieltänsä oli omituinen levottomuus, joka tuntui leviävän yli koko maan, kiinnittänyt enemmän kuin hänen isänsä oli kuvitellut, ja hänen kestämänsä kokemus oli pannut hänet ajattelemaan syvemmin kuin hän oli milloinkaan ennen miettinyt ajattelemattoman, nuoren olemassaolonsa aikana.
Ajaessansa takaa omaa huvitustaan hän oli sattumalta saanut vihiä salaisuudesta, jolla tuntui olevan uhkaavan tärkeä merkitys, ja hurja seikkailu, johon hän oli niin kevyesti ryhtynyt, oli muuttunut epätoivoiseksi peliksi, joka jo oli ollut vähällä maksaa hänen henkensä. Siitä, että häntä oli erehdytty luulemaan joksikin toiseksi kuin hän oli, oli hän alusta alkaen ollut varma. Mutta muistaen, mitä häneltä oli kyselty ja miten häntä oli uhkailtu, hän oli alkanut uskoa, että sattuma oli näyttänyt hänelle vilahduksen puuhista, joita siihen saakka oli pidetty visusti salassa, ja että tämä kokoonpanoltansa outo kolmikko oli jollakin hämärällä ja käsittämättömällä tavalla yhteydessä sen salaperäisen kuohunnan kanssa, joka maassa vallitsi.
Hänen äskeinen hämmästyttävä näyttäytymisensä oli varmastikin varoittanut heitä vaarasta ja saanut heidät valppaiksi. Mutta toistaiseksi he olivat hänen ulottuvillaan, sillä jolleivät heidän apuneuvonsa olleet paremmat kuin hänen, eivät he voineet poistua Tuggurtista hänen tietämättään. Siitä hän oli huolehtinut. Päiviä ja viikkoja hän oli punonut juonia ja suunnitelmia, ja tänään hän oli korjannut voittonsa ensimmäiset hedelmät. Tänään hän taaskin piti sylissänsä sitä naista, jota hän oli johtunut vihaamaan — mutta jota hän kuitenkin kaipasi. Miksi hän kaipasi tätä tyttöä? Miksi tuntui yksistään hänen omistamisensakin niin paljoa arvokkaammalta kuin niille miehille valmistettava lisäkosto, joiden välikappaleena tyttö oli ollut?
Tässä myrskyisen rakkauden ja alkeellisten intohimojen maassa oli moni nainen kuollut vähemmästä kuin Jasmin oli hänelle tehnyt. Mutta hän ei toivonut tytön kuolemaa. Hän kaipasi häntä elävänä — halusi hänen kärsivän, kuten hän itse oli kärsinyt, tuntevan hänet kohtalonsa herraksi ja valtiaaksi. Hänen luontonsa synnynnäinen rajuus oli vallassa hänen kulmat rypyssä katsellessaan Jasminia huulet raottuneina kolkkoon, puhtaasti julmaan virnistykseen. Hän tiesi tytön tointuneen pyörtymyksestään; vaikka toinen ei päästänyt äännähdystäkään, tunsi hän hänen vapisevan käsivarsillaan, tunsi, kuinka rajusti tytön sydän sykki niin lähellä hänen omaa sydäntänsä.
Jasmin sai vapista, olihan hän menetellyt niin petollisesti häntä kohtaan! Hän sai pelätä, olihan hän valheilla ja kavalilla suudelmilla houkutellut viattoman melkein varmaan kuolemaan! Hän itse oli kyllä ollut typerä ja hupakko, mutta ei enää hautonut tyhmiä harhaluuloja. Enää hän ei säästäisi Jasminia sen lapsimaisen viattomuuden vuoksi, jota hän oli niin hyvin osannut näytellä. Hän pitäisi Jasminia, kunnes tämä olisi oppinut tietämään, kuinka arvoton oli se kauneus, jolla hän oli koettanut viekoitella hänet ansaan, kunnes halu sammuisi — et puis, bon soir! Hänen kasvonsa olivat vääntyneet katkerasta itsepilkasta, kun hän pysähtyi hiekkaisen vierun harjalle katselemaan ympärilleen.
Varsin läheltä kiiluvat paimentolaisleirin hiipuvat nuotiot varoittivat häntä, että oli aika kääntyä takaisin kaupunkiin päin.
Pyörrettyänsä ympäri hän asteli pitkin, joustavin askelin, sivuuttaen vielä muutamia yksinäisiä leiripaikkoja, jotka hän kiersi kaukaa, muistaen äkäisiä vahtikoiria, joiden rähinä, jos ne olisivat vainunneet hänet, olisi herättänyt nukkuvat leiriläiset. Kuu nousi parhaillaan hänen saapuessansa eurooppalaisten pienelle, murheelliselle hautausmaalle, joka oli lohduttomana ja syrjäisenä kaupungin laidassa, ja vasten hänen tahtoansakin häntä puistatti, kun hän vilkaisi sen ruostuneita aitauksia ja hajallansa olevia hiekkakumpuja.
Hän oli liian äskettäin katsonut kuolemaa silmästä silmään ajatellaksensa nyt sitä tavalliseen välinpitämättömään tapaansa, ja pää toisaalle käänneltynä hän käveli ripeästi eteenpäin.
Ehdittyänsä Tuggurtin ulkoreunaan hän pysytteli talojen varjossa, edeten varovasti; hänen askeleensa irtonaisessa pehmeässä hiekassa olivat kuulumattomat, hän pinnisti katsettaan nähdäksensä pimeässä, ja hänen sydämensä sykki nopeammin hänen lähestyessään määräpaikkaansa.
Kerran hän oli vähällä polkaista rääsyistä myttyä muistuttavaa, erään oven kynnykselle sykertynyttä nukkujaa, jota pimeässä oli miltei mahdoton nähdä. Toisen kerran sai koiran äkillinen haukahdus hänet hätkähtämään ja supattamaan hiljaisen kirouksen. Mutta hän ei kohdannut muita keskiöisiä vaeltajia, ja asteltuansa tyhjillä, äänettömillä kaduilla hän vihdoin seisahtui etsimänsä talon jykevän, raudoitetun oven eteen.