Lisäksi hän oli vannonut, ja kautta Allahin, hän pitäisi valansa!
Miksipä hän sallisi omantunnon arkailujen pidättää itseänsä? Mitä oli
Jasmin tehnyt ansaitaksensa häneltä sääliä? Jasmin oli hänen, ja hän
sai tehdä mitä halusi!
Siihen saakka hän oli pitänyt itseänsä aisoissa, mutta äkkiä hänen itsehillintänsä laukesi. Äkillisesti sietämättömäksi käyvän ruumiillisen kaipauksen kiusaamana ja tuntien vain häntä ajavan ylivoimaisen tarpeen hän lähti nopeasti sydämensä rajusti sykkiessä ja valtimoitten värähdellessä. Mutta sisimmän huoneen kynnyksellä hän pysähtyi käsi ojossa ja kasvoillaan kidutetun ilme.
Tukahdutetusti kiroten hän sitten rajusti kiskaisi verhot syrjään. Vain vähän aamusarastuksen jälkeen hän poistui Jasminin luota.
Soluttauduttuaan hiljaa seisomaan hän viipyi hetkisen, katsellen vuoteeseen väsynein, haaveksivin silmin.
Tyttö nukkui vihdoinkin, raskaasti, uneksimatta, leväten lapsen tiedottoman viehkeässä asennossa, toinen pikku kätönen työnnettynä pielukselle sekavana valuneen tumman tukan sekaan, toisen, sivulle ojennetun tiukasti puristaessa silkkipeitettä.
Unessakin olivat hänen kasvonsa murheelliset, raottuneet huulet hieman lerpallaan, silmiä verhoavat tiheät, kaartuvat ripset vielä kyynelistä kosteat ja yhteen takertuneet.
Ahmed kumartui syvempään ja silmäili häntä tarkoin.
Kuinka nuorelta hän näyttikään — ja kuinka kauniilta!
Mutta mitäpä hänen kauneutensa merkitsi Ahmedille. Armelias Allah, kunpa hän, Ahmed, vain osaisi unohtaa! Mutta hän ei ikinä unohtaisi, ei ikinä antaisi anteeksi petosta, joka tuntui muuttaneen hänet kiviolennoksi.
Äkkiä häntä puistatti yön muisto.