Tuggurtin eteläisissä esikaupungeissa, pitkin puutarhojen reunustamaa tietä, joka vei korkeille lentohiekkasärkille ja niiden taakse kaukaiseen El-Uedin kaupunkiin, ratsasti parooni Lucien Marie de Préfont — taipumuksiltansa vetelehtijä, mutta olosuhteiden pakosta spahi — parin arabialaisen ratsumiehen seuratessa hitaasti jälessä.
Hänet oli kiskottu vuoteestaan, kuten hänestä tuntui, mielettömään aikaan; häntä harmitti, että hänen oli ollut pakko ryhtyä tehtävään, jota hän piti yksinomaan poliisien asiana, ja hän purki pahaa tuultansa puolittain opetettuun oriiseen, joka äskettäin oli tullut hänen omaisuudekseen pelivelan suorituksena. Sotilaspalvelus meni päin mäntyä, nurisi hän itsekseen vuorotellen kannustaessaan, vuoroin hillitessään hermostunutta, vaahdon täplittämää ratsuansa. Soturinelämä meni kyllä mukiin, ja olihan kestettävä vaivat, jos nautittiin riemutkin, bien entendu, mutta soturin tehtäviin ei kuulunut nuuhkia tämän pienen, kirotun kaupunki-pahasen katuja etsimässä rääsyläisiä ja roskaväkeä! Mitä hemmettiä siitä, että café mauressa oli ollut mellakka? Ei ollut tapahtunut mitään vahinkoa; vain lamppuja oli rikottu, ja säikähtyneet tanssijattaret olivat kaikki paenneet tiehensä. He palaisivat päivän tai parin kuluttua, ja jolleivät palaisi, niin vahinkokos se — mokomatkin likaiset letukat! Kaikki tuntuivat alkavan hermostua näinä päivinä. Ei edes vanha Mercier ollut sama mies kuin ennen. Ja kaikki se pelkkien huhujen tähden! Pidettiin ylimääräisiä harjoituksia, metsästysloma oli keskeytetty, ja nyt tämä järjetön määräys, että hänen piti samoilla pitkin katuja etsimässä epäilyttävän näköisiä vintiöitä — bon Dieu, minkälaista elämää!
Hän oli ärryttänyt mielensä äärimmäiseen kiukkuun, kun tien viereltä äkkiä sujahtanut kerjäläinen sai hänen ennestäänkin ylenmäärin kiihtyneen ratsunsa kavahtamaan melkein pystyyn takajaloillensa.
»Allah sinua korventakoon, sinä muulin poika!» ärähti hän, sivaltaen repaleista olentoa ratsuraipallaan ja kiskoen rajusti hevosensa suupieliä.
»Muulittele itseäsi, Lucien!» vastasi kerjäläinen moitteettomalla ranskankielellä. »Tuo ratsusi joutuu ojaan, jollet pidä silmiäsi auki.» Hänen kasvoillensa oli kääritty paksulti likaisia liinariepuja, ja ne olivat piilossa hänen burnusinsa syvässä huupassa, mutta äänestä ei voinut erehtyä. Ja kiskottuansa vapisevan hevosensa seisomaan kumartui de Préfont satulassansa syvälle ja purskahti raikuvaan nauruun. »Ahmed!» ulvoi hän ja ojensi käsineen peittämää kättänsä. Toisen kädet kohosivat nopeasti ikäänkuin hartaan pyytävästi.
»Hiljaa, mon vieux», jupisi hän, »ja käske miehiesi jättäytyä hieman jälemmäksi». Luikattuansa takanansa ratsastaville miehille hoputti de Préfont hevosensa verkkaiseen kävelyyn, viitaten valekerjäläistä seuraamaan.
Ehdittyänsä pois miestensä kuuluvilta hän kääntyi jälleen innokkaasti kumppaninsa puoleen:
»Mitä helkkaria, Ahmed?» pamautti hän. »Mitä varten moinen naamio? Kuinka kauan olet ollut Tuggurtissa? Oletko kuullut eilenillalla café mauressa tapahtuneesta metelistä? Minun arvellaan nyt haalivan karkulaisia. Mercier-vanhus on nyt oikein vauhdissaan, sen sanon. Koko juttu on salaperäinen ja saa sellaisena pysyäkin ainakin minuun nähden. Mikäli minä olen saanut selville, on se vain jonkun aavikolta saapuneen velikullan huviksensa järjestämä kepponen. Kaikin puolin kunnioittavasti puhuen, mon cher, sinun maanmiehesi alkavat olla vaivaloisia.»
Ahmed virnisti kopeloidessaan risaisen asunsa povisäiliöitä. »Otaksuttavasti hän ei saanut siitä niin paljon hauskuutta kuin oli odottanut, pahus-raiska», virkkoi hän, naurahtaen katkerasti. »Mutta kylliksi siitä», ehätti hän hätäisesti lisäämään, kun de Préfont äkkiä loi häneen omituisen, uteliaan katseen. »Minulla ei ole paljon aikaa, ja miehesi kummastelevat, jos puhelemme liian kauan. Unohda se, että olet nähnyt minut tänä aamuna, Lucien! Ja laita niin, että eversti Mercier saa tämän käärön. Kerro löytäneesi sen tai nähneesi, kun se pudotettiin, tai syötä hänelle mikä todennäköinen vale vain mieleesi johtuu! Se on tärkeä, mutta en halua nimeäni mainittavan. Minulla on omat syyni, mutta en voi ilmaista niitä sinulle — sinun on luotettava minuun.» Ja painautuen soturin hevosen kupeeseen kiinni hän sujautti käärön ratsastajan käteen. De Préfont otti sen nopeasti vastaan ja pisti sen asetakkinsa taskuun.
»Selvä on, mon braveo», vakuutti hän, nyökäten ymmärtävästi. »Osaan tarpeen tullen olla mykkä ja sokeakin, jos sikseen tulee. Mitäs muuten kuuluu teidän suunnallenne? Tietänet kaiketi, että Saint Hubert on kaupungissa?»