Jasmin oli sykertyneenä ison leposohvan pieluksien sekaan eikä liikahtanutkaan toisen astuessa sisään, ja aluksi Ahmed luuli hänen nukkuvan. Mutta mentyänsä likemmäksi hän näki polttavan punan tytön poskilla; tyttöä puistatti, ja hän näytti painautuvan tiukemmin pehmeitä pieluksia vasten. Ahmed kävi asiaan käsiksi luonteenomaiseen, äkkijyrkkään tapaansa, lausuen purevat kysymyksensä äänellä, joka tosin oli hiljainen kuten tavallisesti, mutta kuitenkin kova ja ilmeisen käskevä. Ja koko hänen kyselynsä ajan kuunteli Jasmin äänettömänä muuttamatta asentoansa ja nostamatta lattiaan luotua katsettansa. Hän olisi saattanut olla kuuromykkä, mikäli voi päättää toisen kysymyksien häneen tekemästä näkyvästä vaikutuksesta.
Hänen äänettömyytensä ja itsehillintänsä vimmastuttivat Ahmedia, mutta hänen suuttumukseensa oli sekaantunut ihmettelyä, kun hän silmäili hentoa tyttöä päästä jalkoihin saakka.
Oivalsiko Jasmin täydelleen, kuinka avuton hänen asemansa oli? Mihin hän luotti rohjetessansa uhitella häntä? Hän liikahti äkkiä tyttöön päin. »Puhu, tyttö!» komensi hän uhkaavasti.
Vasta sitten tyttö kohotti päätänsä ja katsoi häneen erittäin tiukasti, erittäin läpitunkevasti. Hänen raottuneet huulensa vapisivat ja hetkisen hän näytti koettavan puhua saamatta sanoja suustansa. »Sinä syytit minua petoksesta», kuiskasi hän vihdoin. »Tahtoisitko nyt minun pettävän isäni?»
Mies keikautti päätänsä, ärähtäen kärsimättömästi. »Ainakin kymmenen kertaa olet vakuuttanut minulle, ettei hän ole isäsi. Mielitkö vielä valehdella minulle?» Jasminin värähtelevät silmäripset painuivat nopeasti alas, verhoten hänen silmänsä.
»Hän on ainoa isä, jonka koskaan olen tuntenut», jupisi hän.
Äkkiä kiehahtanut viha nosti punan Ahmedin poskille. »Se on mukava sukulaisuussuhde, jonka voit tunnustaa tai olla tunnustamatta, miten sinua milloinkin huvittaa», pilkkasi hän. »Mutta vaikkapa hän olisi kymmenestä isäsi, on sinun puhuttava.»
Hänen äänensä kiihkeän raivokas sointu sai tytön vavahtamaan, mutta hänen pieni suunsa tiukkaantui yhtä itsepäisesti kuin Ahmedinkin. »Sinä voit tappaa minut — mutta minä en puhu.»
Minuutin ajan Ahmed tuijotti häneen sanatonna raivosta. Jollei hänessä olisi ollut englantilaista verta, olisi hän pieksämällä kiristänyt tytöltä totuuden, ja nytkin hänen oli puristettava kätensä nyrkkiin pidättyäksensä lyömästä. Käheästi naurahtaen hän sitten pyörähti poispäin ja alkoi astella lattialla edestakaisin. »Sinä et ole tappamisen arvoinen», sanoi hän ylenkatseellisesti. »Ja on muitakin keinoja, joilla sinut saadaan puhumaan.»
Jasminia puistatti uhkaus taaskin, ja hänen silmiinsä tuli kummallinen ilme, kun hän hiljaa liikahti sohvalla ja hänen kätensä pujahti hänen uumenilleen kiedottuun leveään silkkivyöhön. Pitkien, tummien silmäripsiensä takaa hän salavihkaa tähyili edestakaisin kävelevää Ahmedia, ja hänen hienot jäsenensä vapisivat, kun hänen lihaksensa hitaasti pingoittuivat.