Taaskin Ahmed seisahtui hänen vierelleen kasvot naamiomaisina ponnistuksesta. »Oman itsesi tähden, tyttö, kerro minulle, mitä tiedät!» kehoitti hän lempeämmin. »Mitä tarkoitusta varten nämä miehet ovat Algeriassa? Mikä salaisuus on saanut heidät lähtemään omasta maastansa lietsomaan epäjärjestystä vieraan maan väestön keskuudessa? Minkälaiset siteet yhdistävät 'isäsi' ja nämä muukalaiset toisiinsa? Et saata aavistaa, kuinka paljon on sanojesi varassa — kuinka paljon vahinkoa saattaa vaitiolostasi koitua tälle maalle, joka on vihdoinkin vapautunut sekasorrosta.»
»Luuletko minun välittävän siitä, mitä vahinkoa tälle sinun maa-pahallesi koituu?» tokaisi tyttö ivallisesti. »Ja mitä kuuluvat isäni salaisuudet sinulle, sinä nujerretun rodun poika? Mitä sinä tiedät vapaudesta, sinä, jonka niskaa painaa Ranskan kantapää — Allah tuhotkoon sen kansan, joka mielii orjuuttaa meidät, samoin kuin se on orjuuttanut sinut! Mutta me marokkolaiset olemme vapaita — ja meidän naisemme ovat parempia miehiä kuin sinun arkasydämiset kansalaisesi, joiden voimat kuluvat huvituksiin kuten sinunkin. Ja me marokkolaiset naiset emme kumartele emmekä kyyristele, kuten täkäläiset uikuttavat naiset tekevät, kun mies haluaa tehdä meille pahaa. Me iskemme — kuten minä isken!»
Hyökkäys tapahtui niin äkkiä, että vain Ahmedin valpas silmä ja varmat hermot pelastivat hänet.
Erinomaisesti harjoitettu, pieni, atleettinen ruumis jännitettynä Jasmin oli miltei huomaamattomasti siirtynyt asentoon ponnahtaakseen eteenpäin nopeasti ja meluttomasti kuin villi eläin, tähdäten futastaan tempaamansa välkkyvän veitsen suoraan Ahmedin rintaan.
Terävä kärki oli enää vain parin sentimetrin päässä miehen sydämestä, kun hän tarttui tytön ranteisiin teräksisin sormin, sysäten häntä rajusti taaksepäin. Ja Jasminin horjahtaessa kiertyi Ahmedin käsi sukkelasti hänen ympärilleen ja puristi hänen värisevää vartaloansa, kunnes hän luuli kylkiluittensa murtuvan säälimättömästä rutistuksesta, joka tuntui pusertavan hänestä hengen. Henkeä haukkoen hän tuijotti Ahmedin tuhkanharmaihin, intohimon vääristämiin kasvoihin, samalla kun viimemainittu tiukensi julmasti ja hitaasti hänen rannettansa kiristävää otetta, kunnes hän ei enää jaksanut kestää sen aiheuttamaa kipua, ja hänen huuliltansa pääsi hiljainen valitus, hänen kätensä avautui ja hellitti veitsen, joka pehmeästi kolahtaen putosi matolle. Hetkisen hän uhmaili miestä, katsoen hurjistuneesti häntä silmiin, rinnan huohottaessa myrskyisesti. Ihan äkkiä sitten hänen jännittyneet lihaksensa laukesivat, häneltä pääsi valittava, äärimmäisen epätoivoinen parahdus, ja hän retkahti hervottomana Ahmedin käsivarsille, itkien niin, ettei viimemainittu ollut koskaan ennen kuullut ainoankaan naisen siten itkevän.
Mutta hänen kyyneltensä näkeminen ei hellyttänyt miestä, ja kammottavasti nauraen hän viskasi tytön matolle jalkojensa juureen.
»Allah olkoon sinulle armollinen, sinä pieni hupsu», huusi hän vimmoissaan, »sillä minulta et saa armoa!»
Jasmin kuuli oven pamahduksen, kun se läjähti kiinni Ahmedin jälkeen, ja miehen poistuttua hän virui pitkän aikaa samassa paikassa, johon oli kaatunut, vääntelehtien ja valittaen tuskissansa ja nyyhkyttäen ikäänkuin hänen sydämensä olisi ollut pakahtumaisillaan. Mitä hän oli tehnyt! Voi, Allah, mitä hän oli tehnyt, mikä hulluus hänet oli vallannut? Mikä paha henki oli viekoitellut hänet varastamaan aseen ulomman huoneen kokoelmista ja koettamaan tappaa rakastamansa miehen, joka aikoinaan oli rakastanut häntä? Hän oli suunnitellut sen miehen kuolemaa, jonka henki oli hänestä kalliimpi kuin hänen omansa — ei, ei, ei hän, vaan se ilkeä henki, joka oli väkisin ohjannut hänen kättänsä, mutta ikiajoiksi kaikonnut hänen tuona hirveänä hetkenä oivaltaessaan, mitä hän oli ollut vähällä suorittaa. Jospa hän olisi vahingoittanut Ahmedia — voi, Allah, jos hän olisi haavoittanut häntä, isäntäänsä, herraansa! Mitäpä siitä, jos Ahmed olikin ollut julma — kaikki miehet olivat julmia, ja eikö hän ollut Ahmedin omaisuutta, jolle hän sai tehdä mitä halusi? Ja tekipä Ahmed mitä tahansa, ei hän voinut muuta kuin rakastaa Ahmedia, rakastaa häntä, kunnes myöskin hänen mieltänsä sumentava hulluus karkkoaisi ja hän taaskin rakastaisi häntä, tyttöänsä. Vielä kerran Ahmed tietäisi, ettei hän ollut valehdellut, ettei hän ollut aavistanut toisten seuraavan hänen jälkiänsä sinä aamuna, jolloin hän oli tullut kohtauspaikalle, ettei hän ollut tiennyt mitään suunnitellusta juonesta, joka saattoi hänet niin petolliseen valoon. Äsken hän hulluudessansa ja raivostuttaakseen Ahmedia oli ollut tietävinään enemmän kuin todellisesti tiesi, narrannut toisen luulemaan osaavansa antaa halutut selvitykset. Mutta hän ei olisi voinut ilmaista muuta kuin maurilaisen piilopaikan — ei mitään muuta. Sillä mitäpä häneen kuuluivat tuon miehen salaiset puuhat? Lapsuudesta saakka se mies oli rääkännyt häntä; »isän» kuvaan sekaantui himmeitä, hämäriä muistoja, varjomaisia unelmia ajoilta, jolloin häntä oli hyväilty hellin käsin, jolloin suloinen, surullinen ääni oli hyräillyt hänen mielessänsä vieläkin silloin tällöin väikkyvää, puolittain unohtunutta tuutilaulua. Ja mitäpä häneen myöskään kuului raaka, arabiankieltä puhuva saksalainen, jonka himokkaat silmät olivat herättäneet hänessä kuvottavaa kauhua? Joku epämääräinen tunne esti häntä kavaltamasta heitä, mutta he eivät merkinneet mitään hänelle, joka oli elänyt heidän parissansa vain orjana, kestänyt surkeata, mieltäkuohuttavaa elämää, kunnes hän — outo rakastaja, jonka komeus oli häntä huikaissut — oli tullut ja avannut hänen silmänsä näkemään rakkauden. Ja niinä muutamina, lyhyinä onnenhetkinä oli myöskin mies rakastanut häntä! Oi, jospa Allah kääntäisi Ahmedin sydämen ja opettaisi hänet taaskin rakastamaan ja tietämään, luottamaan häneen ja uskomaan häntä jälleen!
Kasvoillansa paksulla, pehmeällä matolla hän rukoili ja itki, kunnes kyyneleet ehtyivät, kunnes hän virui murtuneena ja mielenliikutuksen näännyttämänä; hänen väsyneissä aivoissansa jyskytti, ja hänen uupunut pieni ruumiinsa oli kolhiutunut ja hellä Ahmedin väkevien käsien rajusta runtelusta.
Eikö elämässä ollutkaan muuta kuin kärsimyksiä, mietti hän ajatustensa verkkaisesti suuntautuessa viimeksi kuluneihin, tuskaisiin viikkoihin, joiden aikana hänestä oli tuntunut kuin hän olisi jo elävänä kuollut ja hän oli muuttunut turraksi kaikelle muulle paitsi häneltä riistetyn riemun muistolle. Tunnottoman tylysti oli hänelle kerrottu hänen rakastajansa kohtalosta, ja hänen mielipuolinen surunsa oli vain nostattanut heissä kiukkua.