Ja päivän seuratessa toistansa oli hänen mielessänsä pyörinyt yksi ainoa ajatus, se toivo, että pian hänkin pääsisi pois sen ihmispaholaisen julmuuden ulottuvilta, joka oli kiduttanut häntä silloinkin, kun hän oli ollut avuton lapsi. Hän oli aina pelännyt sitä miestä, aina kammonnut häntä, tuntien vaistomaista kauhua ja inhoa häntä kohtaan. Mutta viha, jota hän ei milloinkaan ennen ollut tuntenut, oli alkanut kyteä hänen mielessänsä, kun se mies oli valehdellut, kerskunut konnantyöstä, joka oli särkenyt hänen sydämensä, ja uskotellut olevansa hänen rakastajansa veren tahraama.
Hänen rakastajansa! Häntä puistatti valtava nyyhkytys. Ei yksikään rakastaja olisi tehnyt sellaista, mitä Ahmed oli tehnyt hänelle edellisenä yönä. Ja kun Ahmed tuli uudelleen. Väristen hän reutoutui pystyyn, jäi seisomaan, silmäillen murheellisena ympärilleen ja huohotti tärisyttävien huokausten vielä pusertuessa hänen huuliltansa.
Kun Ahmed taaskin tulisi, antaisi rakkaus hänelle, Jasminille, voimia kestää kaikki, mitä ikinä toinen haluaisi tehdä. Sillä enää ei mikään kykenisi tukahduttamaan intohimoa, joka poltti hänen rintaansa kuin roihuava tuli.
Hänen surulliset silmänsä harhailivat ilottomasti, sivuuttivat jalokivet, jotka hän halveksien oli viskannut yltään, ja kiintyivät veitseen, jonka Ahmed oli jättänyt matolle, johon hän oli sen pudottanut. Valittavasti huudahtaen hän sieppasi sen ja sinkosi sen kaikin voimin etäisimpään nurkkaan, hoippui leposohvalle ja kaatui sille pitkäkseen, painaen kasvonsa pieluksiin.
V
»Viimeinen leiri, mon cher!»
Caryllista, joka istua jörötteli hiekkakummulla selkä käännettynä aamutuulta vasten, imien piippuansa, josta ei mitenkään tahtonut lähteä savuja, kuulosti Saint Hubertin ääni melkein ärsyttävän hilpeältä.
Hän ei itse ollut suinkaan hilpeä, ja se tieto, että hän esiintyi nyrpeänä — mikä, kuten hän itse vilpittömästi kyllä myönsi, oli vihoviimeisen lapsellista — ei ollut omiaan tekemään häntä iloisemmaksi. Mutta miten vietävässä voitaisiin odottaa ihmisen olevan hilpeän niin tuskastuttavassa ympäristössä, aprikoi hän itsekseen. Setä Raoulin kyllä kelpasi, hänhän piti tästä maasta ja näytti nauttivan »kammottavasta autiudesta», jonka lävitse he olivat samonneet. Mutta häntä taas kuvotti hiekan näkeminen, kuvottivat loppumattomat, keskeytymättömän yksitoikkoiset päivät — sillä hän ei pitänyt vaihteluna niitä kahta tilaisuutta, jolloin he olivat pysähtyneet nauttimaan heille tarjottua vieraanvaraisuutta, toisen kerran aavikko zauialla, toisen kerran erään sikäläisen, arvokkaan päällikön luona.
Aina siitä alkaen, kun he olivat lähteneet Tuggurtista, oli matka tuntunut hänestä kuvaamattoman ikävältä ja väsyttävältä, eikä hän ollut vielä saanut tilaisuutta ampua mitään. Ja hänen harminsa huippuna oli muisto muutamia päiviä sitten tapahtuneesta narrimaisesta näytöksestä, jolloin hänen isänsä heimon miehiä oli saapunut viitisenkymmentä päästämään takaisin heitä Tuggurtista saattanutta turvajoukkoa, kirotusta sirkussesityksestä, joka oli saanut hänet vuoroin kuumenemaan, vuoroin kylmenemään pelkästä suuttumuksesta ja loukkaantumisesta ja jota ajatellessansa hän vieläkin vuoroin kuumeni, vuoroin kylmeni. Hänen oli totisesti täytynyt näyttää naurettavalta, kun lauma mielipuolia ratsasti täyttä neliä hänen ympärillänsä, kiljuen kuin pahat henget ja laukoen pyssyjänsä ylevän välinpitämättöminä mahdollisesta hengenvaarasta ja vammoista! Naurettavaa ammuksien tuhlausta. Kunnianosoitus hänen isänsä pojalle — hyvä Luoja, hän olisi tullut hyvin toimeen ilman sellaista kunnioitusta, ilomielin!
Hänen vaaleat kasvonsa punehtuivat huomattavasti, kun hän tarpeettoman rajusti kopisti porot piipustaan ja jupisi myöhästyneen, epäselvän vastauksen Saint Hubertin huomautukseen.