Olisiko hänen rakkautensa pitänyt Dianan niin nuorekkaana, niin täysin tyytyväisenä? Hänen huulensa värähtivät tuskaisesti. Hän ei olisi milloinkaan saanut tilaisuutta koettaa! Hän ei ollut tuntenut Dianaa, ennenkuin rakkaus oli taltuttanut uljaan naisen hillittömän, käskevän mielen. Samoin kuin Diana oli silloin ollut kylmä ja tunteeton, samoin olisi hän ollut yhtä halveksivan kopea hänelle, Saint Hubertille, kuin oli ollut kaikille miehille. Hän olisi kulkenut tietänsä välittämättä rakkaudesta, välittämättä mistään muusta kuin urheilusta ja seikkailuista, joita varten hän oli elänyt. Hän, Saint Hubert, ei ikinä olisi saattanut turvautua niihin hirveisiin keinoihin, joilla sheikki oli alistanut Dianan. Hän ei olisi ikinä voinut saada naista ensin vasten tahtoaankin ihailemaan ja sitten rakastamaan miestä, kuten Ahmed oli tehnyt, pelkällä raa'alla ylivoimalla, joka oli pakottanut Dianan tunnustamaan, että toinen oli käskevämpi ja väkevämpi kuin hän, ja vihdoin nujertanut hänet alistuvana laskeutumaan vangitsijansa jalkojen juureen.
Vain sellaiselle miehelle kuin Ahmedille oli Diana voinut antautua. Ja Jumala tiesi, että vaikka hän kadehtikin Ahmedia, hän ei nureksinut ystävänsä onnea. Koska hän ei itse olisi saattanut voittaa Dianaa, soi hän hänet mieluummin Ahmedille kuin jollekulle toiselle. Hän ojensihe suoremmaksi satulassaan, tukahdutti ilmoille pyrkivän huokauksen ja rukoili taaskin itsellensä voimaa, joka ei vielä kertaakaan ollut pettänyt häntä.
Sen, mitä hän oli pitänyt salassa niin kauan, voisi hän salata edelleenkin — Jumalan avulla. Oikeastaan hänen pitikin olla kiitollinen paljosta. Olisihan hänen saattanut olla pakko nähdä Dianan kärsivän kiusattuna ja hyljeksittynä. Mutta nyt Diana oli onnellinen, eikä muusta ollut väliä. Ja totisesti hän, Saint Hubert, oli nyt liian vanha itkeäksensä kuin kuuta tavoitteleva läpsi.
Itse-ivan hymy valaisi hänen surumielisiä kasvojaan, ja hän kääntyi
Caryllin puoleen, lausuen hilpeän huomautuksen.
Aamutuuli oli vaimennut, ja päivästä tuntui tulevan hyvin kuuma. Taivaanranta oli jo nyt epämääräisen himmeä kiemurtelevasta hohtavasta udusta, jota aaltoillen kohosi valtavan aavikon helmasta. Ja pilvettömällä taivaalla heloittavan, paahtavan auringon säteet kimaltelivat ja välkkyivät hohtavalla hietikolla, muuttaen sen lukemattomat jyväset kullaksi. Pieniä, harmaita hietikkokiuruja lenteli parvittain äänettöminä ilmassa, ja vähäväliä syöksähti yksinäinen harjalintu turvaan melkein hevosten jaloista.
Jonkun aikaa oli Caryll tarkkaillut epäselviä jälkiä, jotka useammin kuin kerran olivat menneet heidän tiensä poikki; ja vihdoin Saint Hubert huomasi niiden herättäneen hänen mielenkiintoansa. »Gaselleja», selitti hän, ohjaten ratsunsa likemmäksi, »mutta jäljet eivät taida olla varsin verekset.»
Caryll naurahti ensimmäisen kerran sinä aamuna. »Minä alan uskoa, että gasellinne ovat taruotuksia», tokaisi hän. »Jälkiä olemme nähneet ennenkin, mutta itse eläimet näyttävät kuvitelluilta. Ja se minua ihmetyttää, miten ne lainkaan tulevat toimeen tällaisessa seudussa», lisäsi hän, vilkaisten ympärilleen. Ja hänen näkemänsä rajattoman aavikon lohduton autius kannusti häntä vihdoinkin lausumaan julki kysymyksen, joka oli päiväkausia pyörinyt hänen kielellänsä.
»Miten hän on jaksanut kestää tällaista, setä Raoul?» pamautti hän. »Äitini nimittäin. Miten hän on kestänyt tätä kammottavaa yksinäisyyttä ja tätä hirvittävää autiutta?»
Saint Hubert kohautti olkapäitänsä.
»Se ei tee kaikkiin sellaista vaikutusta», vastasi hän hitaasti. »Joitakuita se kiehtoo hyvin voimakkaasti — kuten esimerkiksi minua. Äitisi ihastui aavikkoon monta vuotta sitten, ja hänestä sen viehätys on voimakkaampi kuin sen lohduttomuus. Ja jollei hän rakastaisikaan sitä sen itsensä vuoksi, rakastaisi hän sitä sen vuoksi, mitä se hänelle merkitsee.»