»Mutta hänen on täytynyt luopua kovin paljosta», huomautti Caryll. »Hänen on täytynyt — uhrata hyvin paljon — voidaksensa — voidaksensa —» Hän keskeytti lauseensa, päästäen äkkiä harmin ärähdyksen. »Armias taivas — miehellä ei ole oikeutta vaatia sellaista naiselta!» huudahti hän kiivaasti.
Taaskin Saint Hubert kohautti olkapäitään. »Mutta jos nainenkin tahtoo sitä?» vastasi hän. »Ja tässä tapauksessa hän sitä tahtoi — eikä ole koskaan sitä katunut.»
Caryll katsoi häneen, rypistäen otsaansa ymmällä olevan näköisenä.
»Hänen täytyy olla — perin ihmeellinen», sanoi hän miltei ujosti.
Saint Hubert katsoi värähtämättä häntä silmiin. »Hän on — ihmeellinen», vahvisti hän tyynesti.
Keskipäiväisen pysähdyksen aikana puhui Caryll taaskin äidistään.
Ulkoilmapuolinen oli syöty, ja heidän ympärillänsä viruivat miehet kietoutuneina vaippoihinsa, nukkuen kuin lakanoilla verhotut vainajat. Myöskin mukautuvainen Williams oli sopeutunut maan tapaan ja loikoi pitkänänsä aito englantilaiseen tapaan kasvot maata vasten, pää painettuna käsivarsiin, hellehattu takaraivolla putoamaisillaan hiekkaan.
Saint Hubert oli hereillä, tarkkaili velttona haaskakuoriaista, joka ponnisteli rajusti koettaessaan kuljettaa kolme kertaa itseänsä isompaa leivänmurua, ja vilkaisi tuontuostakin lähellänsä viruvaan Carylliin.
Puolisen jälkeen ei nuori mies ollut liikahtanut eikä virkkanut mitään. Hänen hermojansa oli jonkun verran tyynnyttänyt rauhoittava piippu, joka oli vihdoin suvainnut antaa savuja, ja hän koetti voittaa hermostunutta ujoutta, joka oli vaivannut häntä koko aamun ja joka paheni hetki hetkeltä välttämättömän kohtauksen yhä lähetessä.
Vihdoin hän liikahti ja lopetti pitkällisen äänettömyyden. »Tuntuu perin — omituiselta», alkoi hän empien, »ettei tiedä, millaiselta oma äiti edes näyttää. En muista häntä lainkaan, ja ainoa valokuva, mikä minulla hänestä on, on kiharapäisen, housuihin puetun pojan kuva. Hän ei saata olla sennäköinen nyt. Se on varmasti otettu hyvin kauan sitten. Otaksuttavasti hän on muuttunut aika paljon. Luonnollisesti hänen täytyy olla — täytyy olla —» Hän pysähtyi saamattomana kasvot tulipunaisina hämmingistä. Saint Hubert silmäili häntä, hymyillen heikosti. Tyrmistyisikö Caryll, jolla oli jäykät, vanhanaikaiset mielipiteet, nähdessänsä nuorekkaan äitinsä? Antaisiko Dianan nuorekkuuskin, joka oli hänen viehättävimpiä puoliansa, lisää harmittelun aihetta tälle arvostelevalle ja jo ennestään ennakkoluuloiselle nuorelle miehelle?
»Ei hän ihan Metusalem ole», vastasi hän kuivakiskoisesti, »vaikka luonnollisesti», jatkoi hän hitaasti, vaivoin pitäen ääntänsä tasaisena, »aavikkoelämällä joskus on hyvin vanhentava vaikutus naisiin. Jotkut Tuggurtissa näkemistämme ryppyisistä, iäkkäistä vaimoista otaksuttavasti olivat monta vuotta nuoremmat kuin äitisi.»