Ja pitkänään viruva ja veltosti hiekkaa harova Caryll kuuli vain hänen äänensä vakavan soinnun näkemättä hänen silmiensä veitikkamaista tuiketta. Sensijaan hänen mieleensä äkkiä välähti vaivaava kuva eräistä kuihtuneista vanhoista akoista, jotka hän oli nähnyt ollessansa tässä lyhytikäisen kauneuden maassa.
»Ohhoh!» äänsi hän kovin nolona. Eikä Saint Hubert selvittänyt hänelle sen enempää.
Kuormakaravaani oli aikoja sitten saavutettu ja sivuutettu, eikä sitä näkynyt, ei kuulunut, kun ratsujoukko lähti uudelleen taivaltamaan etelää kohti.
Keskipäivän pysähdys oli tavallista lyhyempi; tänään ei tarvinnut ottaa huomioon hitaasti liikkuvia kameleja, viivytellä tiellä, jotta ehdittäisiin pystyttää teltat ja saada ruoan valmistus käyntiin, ennenkuin ratsumiehet saapuisivat leiriin.
Vaikka vielä olikin kuuma, oli auringon paahde hieman lieventynyt, ja auer oli haihtunut, joten näköala oli laajempi ja selväpiirteisempi.
Heidän ratsastettuansa noin tunnin Caryll äkkiä havaitsi vielä hyvin kaukana kierivän tomuvyöryn, joka näytti vinhasti lähestyvän heitä. Hänen kurkkuansa alkoi heti kuivata, ja hänen polviensa vaistomainen, hermostunut puristus sai hänen virman ratsunsa ponnahtamaan rajusti pystyyn.
Pakotettuansa sen jälleen tyyntymään hän kääntyi Saint Hubertin puoleen, lausuen käheän kysymyksen. Myöskin kreivi tähysti tarkkaavasti. »On vielä siksi pitkä matka, etten voi sanoa varmasti», vastasi hän, »mutta otaksuttavasti siellä on isäsi.»
Ja ensimmäisen kerran Caryllin elämän aikana hänet valtasi eräänlainen pakokauhu. Kun pelätty kohtaus nyt oli ihan likellä, olisi hän ollut valmis antamaan enemmän kuin tahtoi määrätäkään voidaksensa pyörtää ympäri ja lähteä kiitämään päinvastaiseen suuntaan. Miltähän hänen arabialainen isänsä näyttäisi? Mitä ihmettä hänen oli tehtävä heidän tavatessaan toisensa? Hän oli useita kertoja kuvitellut mielessänsä tätä kohtausta. Kuumeisesti hän nyt koetti palauttaa muistiinsa edes yhtä niistä tarkoin harkituista ja huolellisesti valmistetuista puheista, jotka kaukana aiotusta kuulijasta olivat niin helposti tulleet hänen mieleensä ja sukeutuneet sanoiksi niin keveästi.
Hän vaivasi aivojansa, hikoillen hermostuneesti, mutta hänen ajatuksensa tuntuivat sakeilta ja toivottoman tylsiltä. Ja sillä aikaa tomupilvi vyöryi yhtä mittaa likemmäksi. Vähitellen se sitten näytti pyörivän ja kohoavan, ajautuvan hitaasti taaksepäin ja paljastavan pienen joukon arabialaisia, jotka ratsastivat tavallista huimaa neliä ja joita johti yksinäinen ratsastaja muutamia askelia toisten edellä.
Muutamia minuutteja Caryll epätoivoisesti toivoi, ettei ilkeä hetki ehkä sittenkään ollut vielä tullut, että nämä saattoivat olla muita arabialaisia eivätkä kenties olleetkaan heidän odottamiaan henkilöitä. Mutta takana ratsastavan saattueen äkkiä päästämä hurja huuto sai hänet oivaltamaan, ettei hänelle oltu suotu toivottua armonaikaa, ja kummallinen tunne, kiihtymyksen sekainen hermostuminen, värisytti hänen selkäpiitään.