Äkeissään itsellensä ja harmissaan oudosta tunteesta, jonka hän ei aavistanut olevan mielenliikutusta, hän tunsi vanhan vastustushengen, vanhan suvaitsemattomuuden taaskin alkavan myllertää rinnassaan. Saattajien huuto johti hänen mieleensä heidän meluisan mielenosoituksensa silloin, kun he olivat kohdanneet hänet. Järjestettäisiinkö nyt toinen samanlainen näytös? Miksi hitossa he eivät tuo koko soittokuntaa pilleineen ja torvineen — tai mitä vietävän pelejä he lienevätkään soittaneet — ja suoriutuisi siitä kerta kaikkiaan! mietti hän kiukuissaan ylähuulensa kaartuessa ylenkatseellisesti.
Saint Hubert oli antanut heidän joukkueellensa pysähtymismerkin, ja vaivoin hilliten kiihtynyttä ratsuansa Caryll tähyili nopeasti lähestyviä ratsastajia. Ihailu, jota hän muutoin olisi tuntenut, hukkui kiukkuisiin ennakkoluuloihin, jotka saivat hänet tarkastamaan heitä arvostelevan halveksivasti.
He olivat komeita miehiä, heidän ratsunsa olivat uhkeat, ja he osasivat ratsastaa, myönsi hän nureksien, mutta kuinka hävytöntä ajaa eläimiä tuolla tavoin! Ja otaksuttavasti he seisahtuisivat samaan hirveän äkilliseen tapaan, joka oli ominainen kaikille näille säälimättömille ratsastajille, välittämättä hevostensa kauhean julmasta ponnistuksesta.
Tuo ensimmäinen oli varmaankin hänen isänsä — hänen arabialainen isänsä. Vaikka hän olikin valmistunut näkemään isänsä yllä alkuasukkaiden puvun, loukkasi se hänen tunteitansa, ja taaskin kulkivat omituiset kylmänväreet pitkin hänen selkäänsä. Nyt hän oli laskeutunut satulasta ja seisoi kädet työnnettyinä syvälle takintaskuihin sydämensä jyskyttäessä raivoisesti.
Eivätkö he lainkaan hiljentäisi vauhtiansa? Olivatko he tulleet ihan hulluiksi? Äkkiä alkanut pyssyjen räiske säpsähdytti häntä, ja hänen kasvonsa kovettuivat hänen kuunnellessansa huutojen ja pyssynpamahdusten hurjaa pauhua. Hornamaista meteliä, sitä juuri se oli, mietti hän halveksivasti, lapsellinen, teatterimainen näytös, typerä ja tarpeeton! Taaskin hänen huulensa kaartui, kun saapunut joukkue pysähtyi äkkiä, kuten hän oli tiennyt sen tekevän, pölyn ja hiekan tuprahdellessa hevosten jaloissa, ja kajahti toinen huumaava huuto, johon sekaantui kiihtyneiden oriiden kimeitä hirnaisuja, varuksien kalinaa ja pyssyjen teräviä pamahduksia.
Vain johtaja laskeutui ratsailta.
Ja ikäänkuin maahan juurtuneena Caryll katseli, kun kookas, silmääkiehtovaan asuun puettu mies keikahti ison, mustan hevosensa selästä ja asteli verkkaisesti heidän luoksensa.
Tämä siis oli hänen isänsä — tämä oli Glencaryllin kreivi! Arabialainen arabialaisten joukossa! Ja sitäpaitsi sellainen arabialainen, jonka tummat, kauniit kasvot olivat hänestä omituisen tutut. Se ei johtunut kaukaisesta muistosta, vaan äsken nähdyistä samanlaisista kasvoista, ja se tuntui samalla herättävän jonkun synkän muiston.
Missä hän oli ennen nähnyt nuo samat kasvot? Hän aprikoi sitä vieläkin, kun Saint Hubertin varoittava kosketus palautti hänet nykyisyyteen, ja hän käänsi kalpeat, pingoittuneet kasvonsa ranskalaisen puoleen, joka kuiskutti hänelle hätäisesti.
»Jumalan tähden, mene sinä edellä, setä Raoul!» pyysi hän käheästi. Ja Saint Hubertin lähdettyä eteenpäin hän ponnisti tahtoaan ja terästäytyi, seuraten vitkalleen toisen jälessä tuskaisen ujouden ja painostuksen vaivaamana.