Vanhat ystävykset kohtasivat toisensa ranskalaisten tapaan. Ja Caryllin katsellessa heidän innokasta tervehdystään puistatti häntä vastenmielisyys. Mikä inhoittava tapa! Odotettaisiinko sellaista häneltäkin?
Lyhyt, hoikka vartalo jäykäksi ojennettuna hän seisoi huulet tiukkaan puristettuina, varroten koettelemustaan.
Mutta sheikki ei lainkaan vaatinut sellaista englantilaiselta pojaltaan. Kääntyen Carylliin päin hän hymyili vakavasti ja ojensi pitkän, ruskean kätensä tervehdykseksi.
»Enfin, mon fils», lausui hän syvällä, pehmeällä äänellänsä. »Soyez le bienvenu.» Hänen sävynsä vilpitön tuntu ja hänen lämmin kädenpuristuksensa olisivat tyydyttäneet ketä poikaa tahansa. Mutta Caryll pani merkille ainoastaan sen, millä kielellä sydämellinen tervehdys lausuttiin, ja mielenkarvaus, jota hän oli koettanut voittaa, kumpusi taaskin vastustamattomana esille. Saint Hubert oli varoittavasti kertonut hänelle, että hänen isänsä oli ennakkoluuloinen sitä maata kohtaan, jota hän ei suostunut tunnustamaan omaksensa, eikä mielellänsä puhunut äidinkieltänsä, jota hän kuitenkin erinomaisesti osasi. Mutta olisipa hän totisesti voinut tässä tapauksessa tehdä poikkeuksen. Totisesti hän olisi tänä ainoana kertana voinut syrjäyttää ennakkoluulonsa. Caryll oli valmistautunut kohtaamaan isänsä puolimatkassa, tukahduttamaan omat ennakkoluulonsa, mikäli suinkin mahdollista, mutta tämä ranskankielinen tervehdys oli kuin isku vasten kasvoja. Hänet saataisiin hirttää, jos hän vastaisi samalla kielellä. Hän näyttäisi alun pitäen, minnepäin hänen myötätuntonsa kallistui. Mutta sanat eivät heruneet helposti, ja puna lehahti hänen poskilleen hänen puristaessansa voimakkaita sormia, jotka pitivät hänen kättään teräksisessä otteessa. Hänessä heräsi äkkiä omituinen tunne, että hän oli heikompi, että vaikka hän oli itsepäinen, hänen edessänsä oli mies, joka oli vieläkin päättäväisempi kuin hän. Kieli jäykkänä hän harmitteli omaa kömpelöä saamattomuuttaan ja huomasi änkyttävänsä kuin koulupoika.
»Kiitos, sir», jupisi hän tökerösti. »Olen oikein hyvilläni päästyäni tänne.» Hän punehtui entistä enemmän käsittäessään valehdelleensa, mihin hänet oli ikäänkuin pakotettu. Eikä häntä tarkasti tähyäviin tummiin, läpitunkeviin silmiin hetkiseksi välähtänyt veitikkamainen välke ollut omiansa rauhoittamaan hänen järkkyneitä tunteitaan. Mutta sheikki ei näyttänyt panevan merkille, ettei hänen poikansa vastannut ollut välitön ja että hänen sävynsä oli kylmä. Lausuttuansa muutamia kohteliaita kysymyksiä matkasta hän nyökkäsi ystävällisesti ja palasi Saint Hubertin luokse, joka tuskallisesti odotti tämän ensimmäisen kohtauksen tulosta ja oli siirtynyt syrjään jättääksensä isän ja pojan kahden kesken. Ja Caryllin jäätyä yksin riehui hänen rinnassansa ristiriitaisia, sekavia tunteita. Kaikista ponnistuksistansa huolimatta hän tuntui taaskin esiintyneen narrimaisesti! Taaskin oli hänellä sama tunne, jota hän oli kokenut Tuggurtissa silloin, kun arabialainen päällikkö oli pelastanut hänet kiihtyneen rahvaan kynsistä. Silloin hän oli hyvin selvästi tuntenut olevansa kömpelö ja kokematon, mitä hän ei ollut ennen käsittänyt. Ja nyt hän tunsi sen paremmin kuin koskaan ennen. Mistä johtui näiden tutkimattomien arabialaisten käytöksen tyyni arvokkuus? Minkä tähden he näyttivät niin itsevarmoilta? Vaikka hän pitikin heitä raakalaisina, oli hänen ollut pakko myöntää, että he olivat moitteettoman kohteliaita ja tahdikkaita. Haikeaksi mielipahaksensa hän tunnusti, että hänen oma kohteliaisuutensa näytti kummallisesti hävinneen tipotiehensä.
Oli kenties luonnollista, että hänen isänsä tuli häntä vastaan, mutta se oli silti kohtelias ja ystävällinen huomaavainen teko, ja hän oli siihen nähden esiintynyt perin töykeästi. Vaikka hän vihasikin isäänsä, koska tämä oli tuottanut surua vanhukselle, ei hän olisi vihan tähden saanut unohtaa hyvää käytöstä. Vierailusta tulisi kyllin vaikea muutoinkin, vaikka hän ei tekisikään sitä vieläkin hankalammaksi. Ja olihan hän sittenkin — vaikka hän valittikin tätä sukulaisuutta — isänsä poika — ja hänen vieraansa. Ja suoraan puhuen hän oli äsken menettänyt malttinsa kovin pienen seikan tähden. Ytimiänsä myöten englantilaisena hän oli pahastunut rakastamaansa maahan tähdätystä epäsuorasta ylenkatseesta. Mutta vaikka sitä oli vaikea ymmärtää, saattoi hänen isällänsä olla syitä, jotka oikeuttivat hänen omaksumansa kannan — ja siinä tapauksessa oli hänen mielipiteensä yhtä oikeutettu kuin Caryllinkin. Sellaisen miehen, jolla itsellänsä oli ennakkoluuloja, oli tuskin oikein ja kohtuullista nureksia toisten ennakkoluuloja. Hän keikautti päätään kiukkuisen suuttuneena itseensä. Hän oli alkanut huonosti, antanut itsestänsä väärän vaikutelman jo heti alussa. Jo monta vuotta sitten oli hänen isänsä täytynyt saada Saint Hubertilta tietää, että hänen poikansa puhui ranskankieltä sujuvasti. Ja kun hän ei ollut äsken suostunut sitä puhumaan, oli sen täytynyt tuntua tahalliselta nenäkkyydeltä, suoranaiselta taisteluhaasteelta henkilöstä, joka ajatteli toisella tavoin kuin hän. Palvoakseen harmiansa hän oli esiintynyt huonotapaisen nulikan tavoin — ja hänen isänsä oli vain hymyillyt, kuten hän olisi hymyillyt lapsen oikuille.
Alku oli kylläkin nöyryyttävä.
Ärtyneenä ja äkäisenä hän kuitenkin päätti niellä ylpeytensä ja meni toisten seuraan aprikoiden, miten hänet otettaisiin vastaan, ja ujosti arkaillen häiritä heidän innokasta keskusteluaan. Mutta hänestä niin pitkiltä tuntuneet hetkiset olivatkin olleet hyvin lyhyet, eivätkä ystävykset toistensa seuraan syventyneinä näyttäneet huomanneenkaan hänen poissaoloansa.
Ja vielä hänen tultuansa he jonkun aikaa puhelivat keskenään häiriytymättä.
Kun sheikki vihdoin jälleen kääntyi poikansa puoleen, ei hänen käytöksestänsä saattanut mitenkään päättää, että hän oli pahastunut tai harmistunut.