»Sinun on suotava meille anteeksi», virkkoi hän huulillansa sama vakava hymy kuin ennenkin. »Meillä on kahden vuoden aikana kasaantuneet keskustelunaiheet jauhettavinamme. Mutta enää emme saa pitää äitiäsi jännityksessä. Hän on laskenut päivät, luulisinpä tunnitkin, odottaessaan sinun tuloasi.»
Ja taaskin Caryllista tuntui kuin olisivat nuo läpitunkevat, tummat silmät nähneet hänen sielunsa sisimpiin sopukkoihin, ja hänen katsettansa väräytti hermostunut hämminki. »Toivon — hänen voivan hyvin», sopersi hän ja kummasteli surkeana, minkä tähden tämänkin jokapäiväisen ja perin luonnollisen kysymyksen lausuminen oli niin vaikea.
»Hän voi aina hyvin — Allahin kiitos», vastasi sheikki, tehden nopean, vaistomaisen eleen, jota Caryll ei tajunnut. Ja vasta sitten, kun he olivat jälleen ratsailla ja matkalla hyvässä alussa, hän sai tukahdutetuksi ujouttansa kylliksi kiittääksensä isäänsä hevosesta, jolla hän ratsasti. Alusta alkaen hän oli varmasti tuntenut toisen tarkkailevan häntä arvostelevasti, ja vaikka hän tiesikin olevansa hyvä ratsastaja, kävi kiinteä tarkkailu sittenkin hänen ylenmäärin pingoittuneille hermoilleen. Olipa hän jo alkanut aprikoida, eikö hän, kun mittapuut olivat erilaiset, ollut jaksanut täyttää toiveita tässäkään suhteessa, siinä lajissa, johon hän tiesi hyvin pystyvänsä. Ja ihan äkkiä hän hämmästykseksensä huomasi miltei kiihkeästi toivovansa, että tämä hänen vihaamansa mies kehuisi häntä. Se ajatus teki hänet epävarmaksi. Mitä hän välittäisi isänsä kehumisesta tai moitteesta? Mitäpä häntä liikuttaisi, olisipa asianlaita kummin päin hyvänsä?
Mutta vastoin tahtoansakin hän tunsi välittävänsä — välittävänsä niin paljon, että hänet valtasi selittämätön mielihyvän tunne, kun sheikki nyökkäsi hyväksyvästi ja virkkoi rauhallisesti: »On hauska, että pidät siitä. Raoul kertoi minulle, että osaat ratsastaa.»
Ja hän ratsasti edelleen, ihmetellen itseänsä, harmitellen omaa epävakaisuuttaan, harmitellen kummallista tyydytystä, jonka nuo muutamat sanat olivat hänelle tuoneet.
Heidän saapuessaan määräpaikkaansa oli aurinko menossa mailleen.
Caryllin tottumattomasta silmästä leiri näytti äärettömältä, koko näky oudolta ja kiehtovamman kauniilta kuin hän oli osannut kuvitellakaan, ja viehättyen suomaan harvinaisen kiitoksen hänen asiallinen järkensä kerrankin unohti arvostella ja tuomita. Heidän lähestymistään ilmoittavat pyssynpamahdukset jäivät melkein huomaamatta, eivätkä käheät tervehdyshuudot tällä kertaa nostaneet pilviä hänen kasvoilleen. Hän unohti itse olevansa kaiken tämän melun aihe. Siirtyneenä oman itsensä ulkopuolelle hän ikäänkuin oli katsovinansa jotakin ihmeellisen realistista teatteriesitystä tai jotakin tavattoman hyvin ja elävästi maalattua taulua. Hänellä oli unenkaltainen epätodellisuuden tunnelma, kun hän ratsasti sheikin ja Saint Hubertin välissä pitkin pitkää, loitolla olevista leireistä päällikkönsä pojan kunniaksi kutsuttujen arabialaisten ratsumiesten muodostamaa kujaa, joka ulottui kauas aavikolle, muistuttaen elävää puistokatua, ja sitten edelleen, sivuuttaen useita ryhmiä matalia telttoja, lähekkäin riveissä seisovat, meluisat kamelit, liekaan pantuja hevosia rivin toisensa jälkeen, tiheät parvet heimon miehiä, joiden syvä-ääniset huudot melkein hukkuivat tarkasti hunnutettujen naisten räikeisiin ääniin ja innostuneiden, toisiansa sysivien ja telmivien lasten kimeihin kiljaisuihin.
Se oli melkein kuninkaallinen kulkue, melkein kuninkaallinen vastaanotto, joka herätti hänessä jonkun aikoja sitten unohtuneen muiston ja pani hänet hengittämään lyhyeen ja kiivaasti.
Eteenpäin sydämen sykähdellessä oudosti, kunnes he saapuivat aukeamalle ja kääntyivät laajaan, korkeaan telttaan päin, jonka edustalla seisoi vaaleahiuksinen, hento nainen.
Ja ihmeissään ja kummissaan hän tuijotti tuohon nuorekkaan näköiseen, valkopukuiseen olentoon. Tuoko oli hänen äitinsä — tuo tyttö! Setä Raoul oli siis narrannut häntä!