Hän tarvitsi koko suuren ruumiin voimansa kestääkseen riehuvassa myrskyssä, joka pauhasi häntä vastaan. Ympäristö näytti kamalalta. Tummalla, kuohuvalla pilvijoukolla oli kai vielä kyllin rakeita ja salamaa huostassaan ja ulvova myrsky joka pudisteli ja lykkäsi, kuten palloa, häntä edellään, saattoi joka hetki pilallaan tempaista juuriltansa jonkun valittavan metsän jättiläisen ikäänkuin olisi se kukkavana ja heittää sen voimattoman, eteenpäin heiluvan maan madon päälle.
Metsän vartijan huoneessa olisi tosin turvallisempi ollut ja jokainen muu tavallisessa mielentilassa ja vähemmän kuumeisella päällä olisikin palannut takaisin — mutta hän ei sitä tehnyt. Jokin piti häntä täällä ulkona. Parempaa liittolaista, kuin tuo kauhea riehuva jyminä ja melu ilmassa, ei hän toivoakaan voinut. Siten taisteli hän hetken maantietä eteenpäin kunnes äkkiä salama sähisten iski alas, heti seurasi pitkä kauhea rätisevä ukkosen jyrinä, niin voi ukkonen ainoastaan laaksossa korkeiden vuoriseinäin välissä kaikua. Hetken oli Markus huumautuneena ikäänkuin salama olisi hänen jalkoihinsa iskenyt ja häneen koskenut. Myrsky vaikeni kuni pelon valtaamana ja hiljaisuus syntyi kestäen muutamia sekunteja, jolloin salaman rikinkeltainen valo vielä näytti loistavan ja leiskuvan avaruudessa. Mutta taasen putosi vesijoukkoja kuni vankeudestaan päästettyinä, vapisevalla raivolla ja tuoden mukanaan koko joukon pieniä jäärakeita.
Herra Markus juoksi tieltä vuoren rinteelle. Entuudestansa tiesi hän siellä mäntyjen alla olevan pienen kopin, puun latvojen puoleksi peittämänä, jossa työmiehet tavallisesti etsivät myrskyltä turvaa. Pian oli hän päässyt tähän alkuperäiseen suojapaikkaan, jossa oli kolmesta suuresta kivestä tehdyt seinät ja männyn rankainen katto. Kun ei rankkasade voinut irroittaa rakojen täytteeksi telkityitä sammalia, oli suojan etsiä ainakin hitusen suojassa myrskyltä ja sateelta. Hän vetäysi syvälle koppiin katsellen puoleksi kauhun valtaamana myrskyn menoa. Nyt oli saatu, mitä pappi ja seurakuntalaiset sunnuntaina niin hartaasti olivat taivaalta pyytäneet, tämä kallis rankkasade, jonka piti täyttämän kasvimaailman puoleksi kuivaneet suonet ja taasen elähyttävän toiveet hyvästä sadosta ja samalla jokapäiväisestä leivästä. Mutta millä kauhealla taistelulla luonto lahjansa antoi? Hirveän elokkaina sähisivät salamat ikäänkuin tulikäärmeet kaikilta tahoilta ja keskeytyksittä paukkuivat jyräykset, olisi luullut entisen kreikkalaisen ylijumalan salamakäärynsä pudottaneen — näytti ikäänkuin kovat jyräykset tahtoisivat eroittaa vuosituhansia toisissaan kiinni olleet vuoriseinät. Yht'äkkiä muuttivat alas virtaavat vesipurot alhaiset niityt järviksi, täyttivät pienen puron kuivettuneen juovan ja riensivät savensekaisina eteenpäin, temmaten ruohoja, korsia, kiviä, vihdoinpa puron yli johtavan portaankin mukaansa. Pitiköhän kunnon rouva Griebel tätä pesua kyllin perinpohjaisena?
Muuten pysyi tuo metsän paikka, jota kolme kiviseinää suojeli aivan kuivana, sadevesi juoksi molemmin puolin alas laaksoon. Kattokin kesti hyvin, mäntyjen suhisevien latvojen alemmat oksat tosin löyhyttivät häilyvää rakennusta, mutta ne myöskin suojelivat sitä rankkasateen ensi iskusta ja vasta sitten kun myrskyn onnistui eroittaa mahtavat rungot kuten päreitä olisivat, silloin lankesi rankkasade alas suoraan ja runsaasti, että aluksi huumasi suojassa olevan silmät ja korvat. — Myrsky oli metsässä! Vihasta riehuva, ärjyvä peto ahtaassa kujassa! Se ei voinut päästä korkeiden vuorten yli, riehui siis, kunnes uupui. Se kesti kauvan, äärettömän kauvan. — Markus alkoi vihdoin levottomuutta täynnä kulkea edestakaisin ahtaassa huoneessaan. Vihdoin rupesi selkenemään. Ukkosen jyrinä vaikeni ja sade taukosi. Vähittäin muutkin äänet uskalsivat kuulua, linnun viserrys, jonkun pienen elävän kevyt rapina sateen kastelemassa pensaistossa ja vihdoin kuului vähän elonmerkkiä ihmisasunnostakin. Kaukaa kuului rattaiden ääni, maantietä läheni tämä ääni yhä ja pysähtyi hetkeksi — juuri metsänvartijan asunnon kohdalla. Sitten kuultiin rattaiden raskaasti kulkevan eteenpäin pehmoisella maalla ja tulivat tien mutkassa vihdoin näkyviin, jotta herra Markus voi ne tilaltaan nähdä. Ne olivat kuomulla varustetut häkkirattaat, joihin metsänvartia kotimatkalla luultavasti oli otettu ja joista hän nyt asuntonsa edessä oli astunut. Viheriätakkinen oli siis nyt kotona! Nyt rupesi hän sairaan hoitajaksi ja jos neidillä oli yhtään huolta toisista ihmisolennoista, joita kauhea myrsky oli pelottanut, ei hän huolisi sateesta eikä läpimärästä maasta, hän käyttäisi vapauttaan pakoittavasta hoitajan toimesta ja tulisi.
Hän tulikin! Hän tuli kuin vankilasta päässyt — hattu harsoineen, hansikat olivat jääneet metsänvartijan huoneesen. Hän kannatti helmuksiansa, sievät nopsat jalat riensivät pitkin tietä ja pikaisin liikkein käänteli hän kaikille tahoin päätänsä, etsien — luuliko hän jonkun salaman iskemän olevan tien vierellä. Markus jätti kopin ja painui suojaan tiheään metsikköön. Neiti voi tieltä nähdä avonaisen kopin ja hänen täytyisi nähdä sen tyhjänä. Silmäyksen koppiin heitettyänsä riensikin hän sen ohi ja poikkesi kapealle, metsän läpi vievälle polulle. Ei hän voinut tosin tietää, ettei tätä polkua voinut tänään kulkea, hän pysähtyikin ja hämmästyi leveää, kuohuvaa jokea, joksi hiljainen, puoleksi kuivunut tien katkaiseva puro oli paisunut. Ei näkynyt porrasta lähellä eikä kaukana. Hän juoksi epätoivoisena pitkin rantaa etsien kapeampaa paikkaa, josta voisi hypätä yli.
Sill'aikaa oli Markus, tytön huomaamatta, tullut vuoren rinnettä alaspäin. Hän seisoi tytön takana, juuri kun tämä nopeasti kääri vaatteitaan kahlataksensa virtaavan veden yli. — Salaman nopeudella löi hän kätensä tytön ympäri ja nosti hänet korkealle maasta. — Neiti päästi huudahduksen — hänen kasvonsa, jotka melkein puolitainnoksissa olivat vaipuneet toisen olkapäätä vastaan, olivat aivan itkeneinä ja vieläkin tuskan rumentamina; nyt selkenivät ne hänen vetäissään syvän helpoittavan hengähdyksen.
"Minä en tee tätä yleisesti ihmisvelvollisuudesta", kuiskasi hän tytön korvaan kantaessaan häntä veden yli, "ei, niin nopea auttaja en ole. Minä teen tämän ainoastaan teidän tähtenne". Puron yli päästyänsä, antoi hän tytön hiljaa laskeutua maahan.
"Te olette vahingoittanut itseänne!" huudahti hän, tarttuen toisen sidottuun käteen, toisen astuttua pikaisella liikkeellä muutaman askeleen sivulle.
"En minä ole itseäni vahingoittanut", sanoi toinen monitakeisella äänellä, jokainen muu olisi huomannut veitikkamaisuuden hänen silmissään, mutta neiti liikutuksessaan ei sitä huomannut. "Mahdollista on, että side on joutunut epäjärjestykseen", tuumi hän, "mutta mitäpä siitä? voimakas luontoni kyllä auttaa minua. Ja nyt täytyy teidän mitä pikemmin rientää kotiin. Minä tiedän, että maatilalla vanhukset ovat huolissaan kukkien poimijasta. Mutta setänne varmaan toruu tullessanne hansikoitta kotiin — noudanko ne teille?" Hän teki liikkeen aikoen juosta metsänvartijan huoneelle.
Neiti pudisti kieltäen päätään ja hänen itkeneisin silmiinsä selkeni veitikkamainen hymy.