"Ja hattunnekin olette jättänyt, sadepisarat loistavat kuni jalokivet hiuksissanne ja voitte helposti vilustua. No, eipä ne olisi kunnioittaneet ohutta, harmaata huntuakaan — parempi oli hoitajattareni huivi, tuo rakas, valkoinen huivi ja nyt hyvästi!"
Näin sanoen juoksi hän taasen kuohuvan puron yli ja astui, kertaakaan katsomatta taakseen, maantielle. Romantillinen kävely märässä metsässä ei tänään voinut kysymykseen tulla — oli ollut oikea Griebelinmoinen suuri pesu ilman vertaistansa — mutta hän tahtoi kaikin mokomin välttää sitä tietä, jota kukkien etsijä meni, hänen täytyi mennä metsänvartijan asunnon ohi ja vähän matkaa siitä poiketa metsäpolulle, jolla oli rouva Griebelin kohdannut tämän palatessa Grafenholzista.
Nopeasti astui hän — hänellä oli kiire kotiin. Sade oli tauonnut, puut olivat pisaroita täynnä ja kun rientävä kulkija sattui koskemaan johonkin oksaan, sai hän koko vesikylvyn niskaansa. Kyllin vettä oli tämä huolien täyttämä hetki antanut, sammaleinen, pehmeä metsä oli vettä täynnä, pieni joki, joka täytti sahamyllyä, riensi reunoihin asti täynnä kovasti kuohuen laakson läpi.
Siellä oli sahuri iloisin katsein. "Tänään on satanut leipää, herra Markus", sanoi hän ohikulkevalle isännälleen ja kartanon portilla tuli Pietari Griebel häntä vastaan. "Männikköön nälkä ja kallis aika — perunoista tulee parahin sato. Niin, tällaisesta saunasta minä pidän", sanoi vuokraaja erittäin tyytyväisenä, osoittaen kädellään sateesta kimaltelevia, märkiä peltoja. Etehisessä juoksi rouva Griebel sisään astuvan isännän melkein syliin.
"No, herra Markus, mitä sanotte tällaisesta ilmasta? Luulenpa hieman toisin jyrisevän kuin teidän kotiseudullanne. Niin nähkääs ilman kunnollista jyryä ja myryä emme täällä tule toimeen, sellainen on tapa ja minä kuuntelen sitä yhtä kernaasti kuin urkuja kirkossa. Ja tässä ovat" — hän näytti rusinapussia kädessään — "rusinat tarkoitan, joista lupasin leipoa kakun kylän lapsille, mutta olipa se kunnon sadekin".
"Aivan niin, rusinakakun ja minä tarjoan viiniä lisäksi. Kuulkaas rouva Griebel, osaatteko leipoa hääkakunkin?" Näin lausuen tarttui Markus herra pieneen lihavaan rouvaan ja pyörähti pari kertaa ympäri hänen kanssansa.
"Hääkakun!" toisti rouva hengähtäen ja katseli toista epäilevästi. "Mutta missä olette ollut, herra Markus, kun niin iloisena tulette? Ja märkänä kuin koira! Oih, katsokaa mitä jälkiä teette kauniille, äsken pestylle lattialle! Menkää nyt tiehenne — tanssitte täällä, kun puoli maantietä on anturoissanne! Kiitoksia! miten Hanna nyt mutiseekaan, kun hänen taasen täytyy pestä. Hääkakkuja, sanotte! Aivan mainioita sellaisia osaan kermata, makeita, että suussa sulavat. Mutta kysyisinpä kenelle täällä hiljaisessa rauhallisessa Hirschwinkelissä! Ken sitä söisi?"…
"Ken? Ken tahansa, jota haluttaa vieraakseni tulla! Vanhat ja nuoret, köyhät ja rikkaat, kaikki ovat tervetulleita. Joka on aarteen löytänyt, ei saa kitsastella kiitoksellansa lahjasta". Hän nauroi vilkkaasti hämmästyneelle rouvalle vasten kasvoja ja astuen ylikertaan lauloi kauniilla barytoniäänellä Georg Bromnin tunnettua aariaa "Valkoisesta rouvasta": "Tule miellyttävä kaunotar!"
18.
Pian tuli hän taasen alas ja astui rapuille. Hän oli muuttanut pukua ja kammannut sateen ja myrskyn pörröttämät tuuheat hiuksensa; hän oli muhkea, melkein juhlallinen.