"Todellakin kuin sulhaspoika!" huudahti rouva Griebel keittiöstä. "Mutta puistossa pisartelee vielä puista ja pian on muhkea, kaunis takkinne yhtä märkä kuin toinenkin. Ja kai minun täytyy illallisen kanssa uida luoksenne kaikkien vesilätäkköjen poikki?"
Hän sanoi haluavansa syödä huoneessaan kello kahdeksan, eikä tahtonut että kukaan häntä häiritsisi, ei "huolellisin kasvatus-äitikään". Sitten lähti hän suurimmalla kiireellä, ikäänkuin myöhästymistä välttääkseen.
Huvihuoneessa kohtasi häntä suljettu, kuuma ilma. Totinen hymy huulillaan aukasi hän balkongin oven päästääksensä sateen puhdistavaa ilmaa huoneesen. Tuskin kaksi tuntia sitten, oli hän sieltä lähtenyt, aikonut vaan metsikköön, siitä kääntyä takasin eikä askeltakaan edemmäksi. Mikä kurja kappale ihmistahto on kohtalon suhteen kun päättävä hetki on käsissä. Sen oli täytynyt lytätä häntä edellään, oli ajanut hänet metsään jossa arvoitus oli selkenevä miellyttävimmällä tavalla. Hän oli seisonut salaperäisen oven edessä itsekkäästi luulotellen täytyvänsä päällään lykätä auki sen; hänen vaatimaton kuvittelunsa oli mustalaisiin eksynyt, mutta lähimpänä oleva, johon olisi voinut käsin tarttua, oli hänen lyhyen katseensa ohi epäluuloitta, arvoituksitta liehunut. Yksin ei hän sentään tähän syynä ollut, kaikki Hirschwinkelin asukkaat olivat pitäneet pelloilla ja niituilla työskentelevää tyttöä amtmannin piikana ja amtmanni itse, ainoa, joka tiesi asian oikean laidan, oli häntä erehdyksessään vahvistanut, tuo vanha ilveilijä oli suoraan kieltänyt itsensä uhraavan työpukuisen veljensä tyttären.
Nyt oli kaikki muuttunut. Uhkaava myrskypilvi taivaalla oli pelkäksi siunaukseksi ja onneksi sulanut, salaperäinen ovi oli sepo selälleen au'ennut, mutta kuten äskenkin käveli hän sanomattomassa kiihoituksessa huoneessaan. Tuolla metsänrinteellä voi mikä hetki tahansa jotain valkoista liehua, sen täytyi tapahtua, ellei hänen kävisi kuten senkin, joka on suotuisan hetken käsistään laskenut pannen onnensa yhdelle ainoalle kortille. Pettyisikö hän toiveissaan? Jos hän nyt ylpeänä ja totisena pitäisi Grafenholzissa lausutun jäähyväisen viimeisenä, eikä milloinkaan enää hänen elämänsä tielle tulisi. — Veri nousi raivokkaasti hänen päähänsä, seuraavana hetkenä seisoi hän balkongilla — ei askeltakaan kauvemmaksi hänen tarvinnut mennä.
Vapisevalla kädellä varjosti hän silmiään ilta-auringon kullanpunaista loistoa vastaan ja katsoi yhä polulle — tuolla havupuiden takana joku liikkui ja lähestyi, eikä se ollut sininen niinistä punottu pieni hattu liehuvine nauhoineen, jotka hän tänä iltana mielipahassaan oli toivonut sinne, missä pippuri kasvaa, vaan jotain valkosta ja karkeaa, jolta ihmispäätä suojeleva kankea huivi näyttää, näkyi tuolta. Raivoisa riemuhuudahdus, jonka tuskin voi tukahuttaa oli hänen huulillansa ja sydämensä tykki, että oli melkein halkeamaisillaan.
Niin pian kuin mahdollista, astui hän takasin paviljonkiin: tyttö oli jo tien mutkassa. Hän oli puettu karkeaan työpukuunsa; leveä sininen esiliina rippui kankeissa laskoksissa ja rinnan piirteet katosivat muodottoman monissa laskoksissa rippuvan, taakse solmitun kaulahuivin alle. Ei milloinkaan ollut suojelustilkku vedetty niin syvälle kasvojen yli kuin tänään.
Niin kulki hän eteenpäin petollisena ja ikäänkuin arkana; hetkisen näytti ikäänkuin kaikki hänen rohkeutensa katoaisi nähdessään avonaisen oven ja että halu palata takasin mitä pikemmin voittaisi hänessä. Se oli tärkeä hetki, joka melkein lakkautti katselijan tuolla huoneessa sydämen tykyttämästä, mutta se kului ja "samarialainen armeliaisuus" voitti ajaen tyttöä eteenpäin.
Hänen täytyi ajatella sitä aamua, jolloin tyttö oli samaa tietä niin huolettomasti kulkenut. Silloin oli yksinäisen kulkijattaren kuva kuvastunut aamuauringon valossa, kuin kultapohjalla — nyt laskeui ilta-auringon loisto kuin tummasti hehkuva purpura sateen kastelemille pelloille. Hehkussa täytyi tämän odotuksen, tämän levottomuuden, tämän taistelun, joka jokaisena aamuna oli uudestaan alkanut, loppua. Silloin oli hänen kesyttämätön vapauden tunteensa ollut sotajalalla tytön ylpeän ja uhkamielisyyden kanssa; tänään oli hän voitettu — mutta tänään juoksikin arka otus hänen verkkoonsa.
Syvään painuneena sohvan kulmaan ei hän liikuttanut itseänsä ja pidätti tietämättänsä hengitystänsä. Hänestä näytti ikäänkuin tällä hetkellä koko hänen elämänsä onni rippuisi heikolla langalla — äkkiä pensaasta lentoon lehahtava lintu, tienpoikki juokseva peltohiiri, melu kartanosta olisi voinut pelottaa liikutuksen alaisen tytön, tehdä otuksen niin araksi, ettei enää palautuisi. Jota lähemmäksi tyttö tuli, sitä taajemmin tykytti hänen sydämensä. Melkein rukoileva katsanto silmissään katsoi hän avonaista ovea kohti ja toivoi vielä viime hetkelläkin jonkun väliin tulevan esteen auttavan häntä — ei mistään hinnasta maailmassa ojentaisi hän itse siihen suuntaan sormensa päätäkään. Hän tahtoi maistaa tämän hetken koko suloutta, — tytön täytyi itsestään, sisällisen mahdin pakoittamana tulla hänen silmiensä eteen asti.
Ei hän nähnyt enää tyttöä — tämä oli paviljongin vieressä. Hän kuuli, miten kankeat oljenkorret ohrapellolla kahisivat tytön villahameen liepeissä, hänen kulkiessaan, viivähdys, tuntui kuuluvan raskaita askeleita rapuilla — sitten näki hän tytön äkkiä seisovan balkongilla melkein uupuneena ja hengähtämättä nojautuen rinta nojaa vastaan.