Hän hypähti ylös ja astui tytön luoksi.
"Minä pidän sanani", muhisi tämä melkein huuliaan liikuttamatta. Värähdyksellä silmälaudoissa katsoi hän ohrapellolle eikä hänen kätensä hellinnyt rintanojasta.
"Minä tiesin sen", sanoi toinen.
Nyt katsoi tyttö surullisella ja moittivalla silmäyksellä häneen. "Niin, te olitte varma asiastanne sen kokemuksen johdosta, mikä teillä on kotiopettajasta", vastasi hän katkerasti, vetäen valkoisen huivinsa ikäänkuin suojaksi häntä ja koko ulkomaailmaa vastaan, vieläkin syvemmälle kasvoillensa. Ääni, jolla hän tämän lausui, ja tämä liike sanoivat toiselle, että hän oli vielä kaukana tarkoitusperästään.
"Minä tiesin, ettei rakkaalla hoitajattarellani olisi sydäntä jättää lähimmäisen avuttomana kärsimään", sanoi Markus teeskennyllä tyyneydellä ja vetäytyi sivulle antaakseen tytön astua huoneesen. Hän astuikin heti ja meni toisen ohi pöydän luo, jossa otti sideaseensa kopasta.
Herra Markus karttoi tytön katsomista samalla kun astui hänen rinnallensa — ainoastaan suurin tyyneys ja suurin itsensä hillitseminen hänen puoleltaan voi tytölle antaa mielen tyyneyden, jota hän koki saada. Hän näki miten tytön jokainen hermo vapisi, miten hänen kätensä turhaan kokivat järjestää siteitä, jotka olivat epäjärjestykseen joutuneet. "Miten taitamattomasti menettelen!" mutisi hän itsekseen nostaen kätensä otsalle. "Minä en tiedä — ilma täällä tuntuu niin raskaalta — mikä olento-raukka sentään olen".
Kuumeentapaisella kiireellä aukasi hän kaulahuivinsa solmun, lykkäsi huivin niskalle voidaksensa vapaammin hengittää. Sitten tarttui hän katsahtamatta ylös, toisen sidottuun käteen.
"Tämä kärsimys pian päättyy", lausui Markus äänellä, jonka piti tyynnyttämän tyttöä, mutta joka puoleksi tukahtui hänen omasta sisällisestä liikutuksestaan. Tyttö oli vaiti ja rupesi aukaisemaan siteitä.
"Hyvä ainakin, että se on minulta säästynyt — te ette ole uudestaan kättänne vahingoittaneet", sanoi hän otsaansa kohottaen. "Haava paranee sangen hyvin. Ei tule jäämään arpeakaan tästä".
"Ikävä kyllä! Minä olisin koko elämäni ijän iloinnut sellaisesta muistomerkistä, kuten ylioppilas iloitsee isosta arvesta kasvoissa. Ja tällä kai käsitettänee myöskin, että haavalääkärin hoitoa ei enää tarvita?"