"Ennen murtaa hän kiviä Thüringin kivivuorista, niin sanoi hän itse minulle, kun ensi kerran näimme toisemme". Syvä huokaus kohotti hänen rintaansa. "Te itse tiedätte kaikkein parahin maailmassa, missä tilassa maatilan vanhan ukon 'rikas poika' on palannut kotiin. Sen mukaan kuin hän minulle kertoi, otitte te armeliaasti hänet tieltä ja ensi yönä ravitsitte kartanossa — häpeän ja kehnouden alaisena ei hän ole ollut — hän olisi mieluummin tahtonut yksin kuolla ja mädäntyä metsässä kuin antautua toisten armeliaisuuden alaiseksi, sen minä käsitän, käsitän liian hyvin", keskeytti hän itsensä painaen käsiänsä rintaansa. "Hänellä oli oikein, yksinäisyydessä kuoleminen ei ole puoleksikaan niin katkeraa ja vaikeaa kuin täytyminen elää alentavan hyväntekeväisyyden yhä jatkuvan painon alla".
Hän vaikeni sitten muutamaksi sekunniksi. Silmäripset tuskallisesti rypistettyinä ja alahuuli kovasti puristettuna hampaisin katseli hän keskeymättä hehkuvaa taivasta eikä hänen rinnallaan kulkeva nuori mies sanallakaan keskeyttänyt katkeraa hiljaisuutta.
"Siten on hän hoivinut itseänsä metsän läpi yhä edemmäksi", jatkoi hän syvän, tuskallisen hengähdyksen jälkeen kertomustaan, "kunnes maatilan portilla uupui syliini —".
"Ja miten oli mahdollista teille tulla väsyneen kanssa toimeen?"
"Tuska antoi minulle voimia, hänen täytyi pois vanhempainsa silmistä.
Vanha rouva olisi kuollut tuon sydäntä särkevän näyn nähdessään".
"Teillä on pitkä matka aina metsänvartijan asunnolle asti —".
"Sillä kertaa tuntui se minusta loppumattomalta. Mutta silloin sainkin voimakasta apua. Metsänvartija, tuo uskollinen ihminen, on ollut Oton leikkitoveri ja myöhemmin hänen jokapäiväisenä seuranansa; hän itki ja nauroi samassa hengähdyksessä tuota surullista kohtaamista. Muutamia tuntia myöhemmin oli kotiin tullut ja täydessä houreessa —".
"Ja kirkui sekä melusi kuumehoureissaan, niin että metsään kuului", lisäsi Markus herra miettivänä ja matalalla äänellä. "Ja ihmiset kuultuansa tuon raivon naurun tielle luulivat juomatoverien tuolla kulmahuoneessa peitettyine akkunoineen pitävän… Niin, nyt tiedän että koko elämä täynnä innokasta rakkautta tuskin riittää unohtamaan nuo kovat, ilkeät, kostonhimoiset sanat, joilla jalo sydän syvästi on haavoitettu".
Melkein pelästyneenä käänsi tyttö päänsä hänestä ja melkeinpä, näytti ikäänkuin hän itseksensä tuumisi, eikö sentään olisi paras sen sijaan, että jatkaisi tietä hänen kanssaan, rientää kotiin jotain oikopolkua sadepisaroita valuvan metsän läpi.
Tämä ehdoton halu lähteä pakoon lienee jäänyt hänen seuralaiseltansa huomaamatta, sillä samalla hetkellä teki hän tyyneenä ikäänkuin ei pienimmällä mietteelläkään olisi poikennut oikeasta keskusteluaineesta, seuraavan kysymyksen: