"Mitä tointa entinen kullan etsijä alkujaan on harjoittanut?"
"Maanviljelystä", vastasi tyttö kulkiessaan karttaen pisarain täyttämiä puiden oksia, jotka tielle ulottuivat. "Hänellä oli ennen toivoa päästä isänsä seuralaiseksi Gelsungenin lahjoitusmailla, mutta se toive on jo luonnollisesti kauvan sitten kadonnut. Nyt, kun hän ulkona maailmalla on kärsinyt kauhean haaksirikon, ovat hänen vaatimuksensa ja toiveensakin paljon häveliäimmiksi muuttuneet. Vaatimattoman toimialan saaminen, joka hänelle varman toimeentulon antaisi — jospa se olisikin maailman syrjimmässä sopukassa ja raskainta työtä — sekä saada oleskella vanhan äitinsä luona, edemmäksi eivät hänen toiveensa mene".
"Sitten voisi hän jäädä Hirschwinkeliin".
Tyttö pysähtyi taasen katsahtaen toiseen ilon loiste katseessaan.
"Antaisitteko maatilan hänelle vuokralle".
Toinen katsoi sivulle olkapäitään kohottaen. "Maatilan suhteen en enää voi määrätä".
"Ette voi määrätä", toisti tyttö viimeisiä sanoja kolkosti, koneellisesti äärettömässä hämmästyksessä, vaaleten samalla. "Oletteko myynyt Hirschwinkelin?"
"Mitä ajattelette? Minäkö myisin tämän helmen, joka ansiottani on syliini taivaasta pudonnut. En, ennen annan koko tehtaani vasaran alle. Seikka on niin, ettei maatila enää vuoden aikaan ole kartanoon kuulunut".
"Teillä ei ole siis enää oikeutta määrätä sen suhteen? Ja onnettomien vanhuksien täytyisi taasen surra ja taistella saadaksensa katon ylitsensä!" huudahti hän puoleksi epäilyksessä ja antoi päänsä vaipua rinnalle kuin murtuneena. "Miten julmaa! Ja juuri tämä keksintö nyt, kun olette uuden rakennuksen piirroksen asettanut sairaan vuoteelle! Miten voitte sen tehdä nykyisen omistajan tietämättä".
"Minä otaksuin saavani omistajattaren myöntymyksen".
"Omistajattaren? — Maatila on siis naisen?" Hän katsahti kummastuneena, mutta luottavammin ylös. "Ja sanoitte äsken itse, että Otto Franz voisi pysähtyä Hirschwinkeliin, silloin kai uusi omistajatarkin vuokraa maatilan?"