Toinen kohotti olkapäitään katsahtaen tytön tuskallisesta odotuksesta jännitettyihin kasvoin. "En tiedä — teidän täytyy sitä kysyä neiti Agnes Franzilta".
Tyttö seisoi kuin kivettyneenä ja antoi tajuamatta ja ikäänkuin henkisesti poisolevana toisen ottaa hänen molemmista käsistänsä kiinni ja pitää niitä hetken omissaan. Hän kertoi tytölle, miten sattumalta oli saanut tietää tätinsä viimeisen tahdon ja otti vihdoin taskustansa ylimetsänhoitajan rouva-vainajan muistokirjan näyttääksensä todistuksen.
Liikutuksen kyyneleitä valui tytön poskille katsahtaessaan kirjoitettuihin riveihin, mutta ei hän ottanut käteensä tarjottua kirjaa, pikemmin sysäsi sen lempeästi luotaan.
"Tämä ei ole laillinen testamentti, hyvä herra", sanoi hän vakaasti ja päättävästi, hilliten syvää liikutustansa. "Ei yksikään avarassa maailmassa tämän perusteella tunnustaisi aiotulle perijälle todellisen oikeusvaatimuksen rahtuakaan".
"Ei yksikään!" toisti toinen. "Mutta mitä pahaa on maailma-raukka teille tehnytkään, kun luulette sen olevan täynnä roistoja? Mahdollista on, että ihmisiä löytyy, joiden mielestä sukulaisen ilmaisema viimeinen tahto ei ole minkään arvoinen, ellei niin ja niin monen vieraan ihmisen piirtämät harakanvarpaat ole kirjoituksen alla — minun puolestani olkoot siinä miten paljon tahansa nimittämällänsä oikeutetulla perusteella — mutta kuten minä asian ajattelen, olisi se aivan epärehellistä tämän laisessa tapauksessa nojautua lakiin. Niin, älkää minulle päätänne pudistako, ikäänkuin oikeuskäsitteeni olisivat kotoisin satumaisesta maasta, josta ei ole tiedetty pitkiin aikoin. Kenties nämät käsitteet pohjalta ovat yhtä raskaita ja hitaita, kuin koko henkinen asustoni — itsehän tiedätte, miten taitamaton minä olen käsittämään ihmisiä ja suhteita, miten naurettavassa luottamuksen ja vakuutuksen luulossa viikkokausia mukavasti ja hyvin voin pitää harvinaisimpaa täytenä totena — mutta miten onkaan, on minun oikeuskäsitteilläni kuitenkin korkein, virheettömin tuomari, omatunto puolellansa".
Tyttö oli toisen huomauttaessa petetyn osaa, jossa hänen oli tahtomattansa täytynyt pitää toista, kovasti punastuen ja askeleitansa kiirehtien rientänyt eteenpäin toisen pysyessä hänen vieressään. Metsikkö oli jo jäänyt heidän taaksensa ja amtmannin puisto tuli näkyviin.
"Tämä löytö edesmenneen tätini työrepussa ei tosin minulle mieluinen ollut, sen suhteen, että se saattoi minut persoonalliseen yhteyteen ikävän amtmannin väen kanssa", jatkoi hän hetken vaiti oltuansa, jolloin miellyttävä kujeilu, joka niin kaunisti hänen kasvoillansa, auringon valon tavoin tuli näkyviin. "Velvollisuuden tunteeni, syntisesti kyllä, paadutin ja luulottelin otaksuttavaksi, että asianajajani aivan hyvin asian toimittaisi, sitten kun olin ehtinyt lähteä Hirschwinkelistä. Ja silloin astui äkkiarvaamatta muuan amtmannin poikakin näkyviin, joten asia yhä enemmän kietoutui. Minä huomasin itseni pakoitetuksi lähemmin tutkimaan olosuhteita maatilalla, jos tahdoin oikeudenmukaisesti toimia. Minun täytyi saada selville, miksi tätini oli määrännyt tytön molempien vanhuksien hoitajaksi ja holhoojaksi, kun näillä oli poikakin, jonka piti olla heidän luonnollisena turvanansa".
"Minä käsitän aivan hyvin rakkaan, uskollisen vanhan ystävän", sanoi hänen rinnallansa kulkeva tyttö liikutettuna. "Otto oli aina muinoin hyväsydäminen ja aina heikkouteen asti myöntyvä. Vallanhimoista isäänsä vastaan ei hänellä ollut tahtoa eikä uskallusta, kuten ei äitiraukallansakaan. Mutta nyt kun hän on saanut elämästä niin katkeria kokemuksia, tietäessään miten kovaa nälkä on, ja että hän ainoastaan säästäväisyydellä ja lujasti vastustaen tunnettua tuhlauskiihkoa voipi tehdä vanhempainsa elämän ihan huolettomaksi, nyt —".
"Tarkoitatteko, että minun pitäisi hänen hyödyksensä muuttaman tämän kirjan testamenttimääräyksen?"
Tyttö oli hetken vaiti ja kohotti kauniit, loistavat silmänsä täynnä sanomatonta kiitollisuutta toista kohti. "No niin", sanoi hän vakavasti, "ellei ole väärin minulta vakauttaa teitä tässä äärettömässä jalomielisyydessä".