Toinen nauroi aukaisten puiston veräjän, jonka luo juuri olivat tulleet. "Siis en enää voi kehoittaa teitä astumaan omalle tilallenne, kuten aikonut olin — te olette lahjoittanut oikeutenne".
"Ja niin sydämen halusta!" huudahti hän astuen ja kääntyen toista kohti. "Minä en tarvitse mitään itselleni — ja yhden asian tiedän" — hän laski kätensä vakavasti ristiin rinnan yli — "minne menenkin, täällä on kotoni, tänne voin tulla, kun joskus tahdon maistaa kotona olemisen suloista tunnetta".
"Minusta näyttää että kyllin raskaasti olette sen oikeuden itsellenne taistelleet. — Mutta ettekö sitten tiedä, että naisen ainoa ja oikea mies ja isäntä ei kärsi että hänen vaimonsa pitää muusta kodista kuin hänen rinnallaan".
Tyttö astui sivulle, harmikas, katkera tunne kuvastui hänen vaaleissa kasvoissaan. "Minulle ei mies milloinkaan määrää mitä olen tekevä, mitä tekemättä jättävä. Luuletteko, että söisin palaakaan sellaisen miehen pöydän ääressä, joka sydämessään yhä kokisi tukahuttaa epäilystä, että paremman ulkonaisen aseman toive, eikä rakkaus on minut hänen syliinsä vienyt. En, tämän rinnalla on kotiopettajan itse ansaitsema leipä maukasta ja kunnioitettavaa. Ja sitä minä syön niin kauvan kuin minulla terveyttä ja voimia on".
"Agnes!" — — — Hän tarttui toisen käsiin ja piti kiinni niistä, vaikka tyttö ponnisteli vastaan ja veti hänet luoksensa. "Tahdotteko todellakin niin julmasti rankaista tuota jumalatonta poikaa, joka pintapuolisen ja mielettömän ennakkoluulon sokaisemana, ei itsekään tiennyt, mitä rikkoi?"
Veitikkamainen hymyily kuvastui hänen suupielissään.
"Täytyykö minun tässä, märällä ruoholla langeta jalkainne juureen ja pyytää anteeksi? Täytyykö minun heittää mereen tuon pienen rikkauteni, jonka tähden ette voi suvaita ilkeätä, luulokasta ihmistä? Minä tahdon tämän kaiken tehdä. Minä tahdon koko elämän ikäni kilvelläni kantaa kotiopettajan niin väärin moittimani toimen ylistystä ja, missä vaan voin, taistella sen kunnian ja arvon puolesta. Minä tahdon elämäni loppuun asti varojeni mukaan auttaa ijällisten opettajattarien kotia — vikaani sovittaakseni — Agnes!" hänen äänensä muuttui sydämelliseksi, vakavaksi. — "Te ette kai käsitä, että te annatte, enkä minä. Te puhuitte äsken paremmasta ulkonaisesta asemasta — ken sanoo, että minä voin teille sellaisen tarjota. Suonissani ei juokse ylhäistä verta, eikä minua seuraa kauppaneuvoksen, eikä muu arvonimi. Rakas, kunnon isäni on reppu selässä käsityöläisoppilaana vaeltanut ympäri maailmaa — minä olen työmiehen poika ja aikaisemmasta nuoruudestani olen saanut työskennellä syvistä riveistä, se on alasinten ja ruuvipenkin luota aivan kuten työmiehetkin, jotka nyt käskettävänäni ovat. Ja vielä tänäänkin, jos täytyy jotain uutta koetella, saattaa tapahtua, että nokisin kasvoin tulen vaimoni huoneesen — näettekö, minä olen parempi, paljon parempi kuin te — minulta ei voi kukaan ottaa vakuutusta, ettei hän, hienosti sivistynyt kotiopettaja, silloin vetäytyisi luotani vaan paljon enempi kunnioittaisi käsityön jälkiä — olenko oikeassa, Agnes?"
Hänen päänsä oli vaipunut syvälle rintaan, ei ääntäkään tullut vastaukseksi hänen huuliltansa, mutta kirkkaita kyyneleitä putoili hänen silmäripsistänsä.
"Minun ei oikeastaan pitäisi enää tuhlata sanaakaan, vaan suoraan ottaa, mikä minun kerran on", jatkoi toinen. "Pyytääkö linnun pyydystäjä pikkulinnultaan lupaa saada pitää hänet? Ja minun olitte te siitä hetkestä, kun äsken vapaehtoisesti astuitte tilalleni. Minä sanon lempeisin, rakastettaviin kasvoihinne, ettei teidän velvollisuutenne laupeuden sisarena, eikä tunnollisuutenne, jolla lujasti pysytte antamassanne sanassa, voineet voittaa naisellista ylpeyttänne, solvaistua kunniaanne — ei, vaan sama vastustamaton voima, joka minut auttamattomasti ajoi teidän luoksenne ja oikein kahlehti minut teihin — me kuulumme ijankaikkisesti toisillemme. — No, Agnes, paha, epäsovullinen, tahdotteko nyt minua vastaan taistella?"
"Miten voisin, kun tempaatte aseen toisensa perään käsistäni?" mutisi hän painaen kasvojansa rintaansa vastaan.