"Niin rouva, rakas lapseni, lähti Pariisista jo aikoja ennen herra Claudiuksen parantumista; hän lähti matkaansa erään englantilaisen kanssa."
"Hän oli syypää herra Claudiuksen sairauteen, eikä tullut anteeksi pyytämään ja häntä hoitamaan?"
"Tyttäreni, rouva oli näyttelijätär; verisen uhrauksen katsoi hän kauneutensa ylistämiseksi eikä ollenkaan pitänyt velvollisuutenaan rukoilla anteeksiantamusta ja vielä vähemmin parantaa hänen haavojansa hienoilla käsillään. Kohta parantumisensa jälkeen palasi herra Claudius kotiin. Hänen veljensä oli — kuollut ja jättänyt paljon toimia perillisellänsä. Pitkän poissa olon perästä näin hänet siis jälleen — en koskaan koko eläessäni ole nähnyt kenenkään kärsivän niin kauheasti, kuin tämä, sielunsa pohjasta liikutettu nuorukainen kärsi."
"Oliko hän kovissa omantunnon vaivoissa?"
"Niitä hänellä vähemmän oli, vaan hän ei voinut unhottaa rouvaa. Ikäänkuin mieletönnä juoksi hän tunnittain puutarhojen lävitse tahi soitti hän hurjasti pianoa."
"Vakava ja tyven herra Claudiusko?" kysyin minä hengetönnä kummastuksesta.
"Hän ei ollut semmoinen silloin. Hän etsi rauhaa ja surunsa lievitystä soitannosta ja miten hyvästi hän soitti! Minä käsitän aivan hyvin Charlotten 'matkimisen' häntä usein tuskastuttavan. Hän ei kestänyt pitkää aikaa täällä. Vielä vuoden matkusteli hän ympäri, sitte palasi hän tykkänään muuttuneena ja rupesi vakaana, ankarana, hiljaisena miehenä, jommoisena te häntä tunnette, kauppatoimensa esimieheksi. Minä en sen jälkeen enää ole kuullut hänen soittavan, en ole koskaan sittemmin kuullut kiivasta sanaa hänen suustansa enkä huomannut äkkipikaista liikuntoa. Hän oli taistellut toisella tavalla kuin veli, joka sielunsa suruineen menetti henkensä. Hänen voimakas henkensä antoi hänen löytää parhaan parannuskeinon — työn. Ja niinmuodoin tuli hän siksi, mikä hän nyt on, työntekijäksi sanan oikeimmassa merkityksessä, lujaksi luonnoksi, joka säännöllisyydessä ja nerollisuudessa näkee ihmisen parhaan lääkkeen ja sen vuoksi tahtoo sitä kaikkialla käyttää."
Neiti Fliedner puhui niin elävästi, ett'en olisi voinut uskoa sitä hänestä, tosin kyllä aina miellyttävästä, mutta myöskin harvapuheisesta neidestä; silminnähtävästi oli hän erittäin innoissansa. Ja minä istuin hänen vieressänsä ja katselin, henkeäni pidättäen, tuntemattomaan maailmaan: miten ihmeellinen oli minusta miehen innokas ja palava rakkaus naista kohtaan! Lempisatuni vaalenivat ja kadottivat lumousvoimansa tämän tositapauksen rinnalla. Ja mies, joka ei voinut unhottaa uskotonta rouvaa, joka kadottamisen tuskasta mieletönnä syöksi puutarhojen lävitse, oli siis herra Claudius — voiko hän todellakin tuntea mitään niin syvästi?
"Rakastaneeko hän vieläkin sitä rouvaa?" keskeytin minä hiljaa äänettömyyden.
"Lapseni, sitä en voi teille sanoa", vastasi vanha neiti hymyillen. "Luuletteko todellakin kenenkään tietävän, mitä herra Claudiuksella on mielessä? Tunnettehan te itse hänen katsantonsa ja käytöksensä ja sanotte niitä vakaviksi ja tyveniksi. Hänen sielunsa on kaikille suljettu kirja. Paitsi sitä en voi uskoa sitä mahdolliseksi; täytyyhän hänen halveksia sitä kavalaa rouvaa."