Jo oli pimeä. Neiti Fliedner oli hetken aikaa sitte avannut ikkunan, sentähden, että huone oli niin helteinen; sade oli jo tauonnut. Täällä syrjäisellä kadulla vallitsi hiljaisuus, mutta etäisimmillä kaduilla, joilla liike oli vilkkaampi, kuului humina milloin enentyvän, milloin vähentyvän. Kadun toisella puolella sytytettiin kaasuliekki toisensa perästä. Ne kuvastuivat kadun vesilätäköissä ja näyttivät meille, miten mustina ja uhkaavina pilvet vielä peittivät taivaan ja riippuivat kaupungin yli. Huoneesenkin, jossa me äänettöminä istuimme vierekkäin, loisti niiden heikko valo ja minä pyysin neiti Fliedneriä jättämään lampun sytyttämättä, sillä olihan meillä kirkasta kyllä, vaikka oikeastaan pelkäsin katsella häntä silmiin, sillä minä tiesin hänen olevan tuskaisena ja liikutettuna.
Silloin kuului kovia askeleita katuvierustalta ja ikkunan alta tunkeutui kertova ääni meidän luoksemme: "Eräs rampa rouva ei voinut pelastua, vaan on hukkunut! Siellä lienee kauheata!"
Me kavahdimme seisomaan ja neiti Fliedner alkoi lakkaamatta kävellä edestakaisin. Etehisestäkin kuului jo puhetta. "Eikö vielä ole uutisia Dorotheenthalista?" kuulimme Charlotten käsipuita vastaan nojautuneena huutavan alas samassa kun neiti Fliedner avasi ovensa. "Meidän väestämme ei ketäkään ole palannut", vastasi vanha Erdmann. Hän seisoi palvelijoitten keskellä ja hänen karkea äänensä vapisi liikutuksesta. "Mutta toiset kertovat siellä olevan hirveätä", jatkoi hän, "ja meidän herramme on ensimäinen pelastamassa — Jumala varjelkoon, hän ei kysy, kaatuuko tuommoinen pähkinänkuoren tapainen kapine kuin hänen pieni ruuhensa! Onhan siellä muutakin pelastukseen kykenevää väkeä! Jospa hän olisi edes vähän varovaisempi! Herttuankin sanotaan siellä olevan."
"Kuinka, hänen herttuallinen korkeutensako itse?" huudahti Dagobert alas.
Erdmann myönsi. Yliovi lyötiin kiinni; mutta heti kohta tuli herra luutnantti alas — käski satuloida hevosensa ja lennätti pois — kaunis Tankred — miten kurjalta hän nyt näytti minusta!
Minä hiivin jälleen sohvan kulmaan, neiti Fliednerin istahtaessa ikkunan komeroon. Minä en voinut muistella muuta kuin vettä, miten se raivoisasti syöksi eteenpäin hukuttaen kaikki ihmiset, jotka eivät voineet pelastaa itseänsä. Kuinka kauheata hukkua kuohuileviin vaahtoisiin aaltoihin! Mutta "herra Claudius ei huoli, kaatuuko pieni pähkinänkuori", kuten Erdmann vanhus vakuutti; hän ei luultavasti rakastanut maailmaa, ihmisiä eitä omaa elämätänsä ja siihen oli hänellä syytä. Rouva, jota hän ei voinut unhottaa, oli ollut uskoton; kavalat olivat veli ja sisar, kavala vanha kirjanpitäjä, ja minäkin, jolle hän aina osoitti niin paljon hyvyyttä, minäkin olin viekas ja olin muutama tunti sitte ilmaissut kumoomattomimpia todistuksia häntä vastaan. Neiti Fliedner yksin piti hänen puoltansa; minä katsahdin melkein kateellisesti ikkunan komerossa istuvaa, pientä, sievää olentoa; hänellä oli puhdas omatunto, hän ei koskaan ollut tehnyt isännällensä pahaa, eikä hänen tarvinnut katuvaisesti nuhdella itseään pahasta käytöksestä, jos — aallot lainehtisivat jalon vaaleahiuksisen pään ylitse. Olin melkein kiljahtaa sitä kuvaillessani, mutta purin hampaitani ja rupesin jälleen tuskallisesti lukemaan jokaista kuuluvaa askelta, jokaista kaukaista vaunujen jytinää.
Niin kului tunti tunnin perästä. Ei isänikään ollut vielä palannut. Neiti Fliednerin käskystä oli Erdmann ollut kuulustelemassa Karolinenlustissa. Melu ei vielä ollut tykkänään tauonnut liikutetussa kaupungissa, mutta oli jo vähentynyt. Sydänyö lähestyi. — Silloin pyörivät vaunut muurikadulle. Neiti Fliedner kavahti pystyyn, hiljaa huudahtaen sekä ilosta että pelosta ja minä juoksin lentäen etehisen lävitse ja avasin pihan oven. Melkein läpitunkematon pimeys vallitsi ulkona, mutta minä riensin sokeasti pihalle ajavia vaunuja kohti.
"Herra Claudius, oletteko itse siellä?" huusin vapisevin äänin.
"Olen", kuului kuskinistuimelta.
"Jumalan kiitos!" Minä painoin kädet sydämelleni, luulin sen pakahtuvan vapaasti hengähtämisestäni, kun vaara oli ohitse.